23. joulukuuta 2015

Elämä hiljaista miestä kuljettaa

John Williams: Stoner
306 s.
Bazar

Toisille annan toiset askareet, vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.

Jostain syystä juuri tämä lause Aale Tynnin rakastetusta runosta pyörii ajatuksissani luettuani John Williamsin Stonerin. Tämä kirja on erinomainen esimerkki kirjallisuuden - ja kaiken taiteen - monimerkityksellisyydestä. John Williamsin teos antaa lukijalle samaistumispintaa hyvin monenlaiseen pohdintaan. Ehkä tästä syystä noin viisikymmentä vuotta sitten julkaistu ja silloin vähälle huomiolle jäänyt romaani elää nyt 2010-luvulla uutta tulemistaan. Itsessään teos on hyvin perinteinen tarina yhden ihmisen elämänkaaresta. Amerikkalainen köyhä maalaispoika tekee vuosisadan alkupuoliskolla luokkaretken. Romaanin nimihenkilö, Stoner, päätyy pienen, ei niin kovin arvostetun, yliopiston kirjallisuuden apulaisprofessoriksi ja avioituu syvässä etelässä kasvaneen pankkiirin tyttären kanssa. Näennäisesti Stonerin elämä on sarja onnistumisia, mutta pohjimmaltaan tämä ei ole lainkaan sitä. Avioliitto osoittautuu onnettomaksi, myös hänen tyttärensä ajautuu epäonniseen avioliittoon, ja Stonerin keski-iässä kokema syvä rakkaussuhde nuorehkoon kirjallisuudentutkijaan päättyy olosuhteiden pakosta eroon. Ainut asia, mikä miehen elämässä on pysyvää ja ainakin osittain myös palkitsevaa, on hänen opettajantyönsä. Tavassa, miten nimihenkilö suhtautuu työhönsä, välittyy lukijalle kuva työlleen sitoutuneesta ja siihen myös pakenevasta ihmisestä. Stonerilta puuttuu kokonaan kyky - tai paremminkin - halu luoda uraa. Hänen opiskeluaikainen ystävänsä päätyy samaisen yliopiston dekaaniksi, mutta Stoner ei havittele edes oman laitoksensa esimiehen paikkaa, vaikka hän olisi ollut virkavuosiltaan oikeutettu tähän.

Vaikka romaanin perustarina on monella tapaa tavanomainen ja arkipäiväinenkin, teos on mielenkiintoinen ja monta lukemiskertaa kestävä. Romaani tuo mieleen niin Eugene O’Neill’n kirjoittamat avioliittohelvetit kuin Tsehovilaiset elämänpettymyksen kuvaukset. Synkkä teos ei kuitenkaan ole. Ennemminkin se on haikean katkera kuvaus tavallisen ihmisen tavallisesta elämänkaaresta. Sarjasta oikeita ja vääriä valintoja, tehtyjä ja tekemättömiä tekoja. Henkilöhahmona Stoner on varsin miellyttävä. Mies on hiljainen puurtaja, joka mieluummin väistyy kuin taistelee, jopa raivostuttavuuten asti.  Vain muutaman kerran Stoner on aktiivinen itsenäinen toimija. Ensimmäinen tällainen teko on se, kun hän vaihtaa oppiainettaan maataloustieteestä kirjallisuuteen, seuraavaksi hän ihastuu eräillä kutsuilla tulevaan vaimoonsa ja viimeinen tällainen itsenäinen ele on, kun hän opettajana kieltäytyy hyväksymästä erään opportunistisen opiskelijan kehnoa tutkintosuoritusta. Ensimmäinen teko johtaa miehen opettajaksi.  Seuraava teko vie Stonerin avioliittoon, jossa epävakaa aviovaimo pyörittää parisuhdekuviota, miten tahtoo tuhoten samalla heidän yhteisen tyttärensä mahdollisuudet tasapainoiseen elämään. Kolmas kerta, kun Stoner toimii aktiivisesti, on mieleenpainuva kuvaus siitä, miten ihmisten väliset vuorovaikutus- ja valtakuviot pahimmillaan toimii. Täysin moraaliton pyrkyri päihittää työlleen sitoutuneen apulaisprofessorin. Nuoren miehen kelvoton opintosuoritus hyväksytään ja ura yliopistomaailman “valeopettajana” mahdollistuu. Ei siis mitään uutta auringon alla. Ihminen on aina sama. Sukupolvista toisiin menestys lankeaa sujuvasanaisille ja terävillä kyynärpäillä varustetuille uraohjuksille.

Romaanin yksi keskeisin kysymys on se, miksi päähenkilö useimmiten väistyy? Entä mitä näistä väistöliikkeistä seuraa? Rauhaa ja tasapainoa? Itse asiassa ei kumpaakaan. Jollain tasolla Stonerista piirtyy kuva elämänpelkurista - ja siksi hänen hahmonsa tulee niin lähelle lukijaa. Oletan, että ainakin keski-ikäiselle lukijalle tulee jossain vaiheessa elämää hetki, jolloin hän miettii melko raadollisesti omia valintojaan. Siksi tämä romaani on myös niin lohdullinen. Elämästähän tässä on vain ollut kysymys. Romaanin viimeisillä sivuilla syöpään kuoleva päähenkilö antaa lukijalle synninpäästön. Tämäkin elämä, kaikkine virheineen, on ollut elämisen arvoinen. Mitä muutakaan elämä lopulta on kuin sarja muutamia oikeita valintoja ja lukematon määrä virheliikkeitä. Jos Stoner ja hänen vaimonsa olisivat osanneet olla jotain muuta, he ja heidän tyttärensä olisivat ehkä tulleet onnelliseksi. Mitä muutakaan kaksi vajailla ihmissuhdetaidoilla varustettua ihmistä olisi voinut saada aikaiseksi? Jollain tapaa jokamies Stoner on syvästi inhimillinen hahmo. Kaarisiltaa mies ei rakenna koskaan, mutta ne arkiset, “toiset askareet” hän vie kunnialla loppuun.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Outi Hintikka

8. joulukuuta 2015

Ei urbaanilegenda vaan kaupunkitoimisto


Eilisen epätyypiliset työsuhteet ovat tämän päivän selvää kauraa. Yksinyrittäjien, etätyöläisten ja projektista toiseen vaeltavien keikka-ammattilaisten määrä kasvaa. 

Myös kirjastoissa trendi näkyy: maalla ja kaupungissa puhutaan läppärikansasta, joka parkkeeraa sähköpistokkeiden, langattomien verkkojen ja kahvitarjonnan äärelle. Vaikka työtä tekisi yksin, muiden ihmisten läsnäolo voi tuntua hyvältä. 

Osa kirjastoista tarjoaa työtilaa aktiivisesti kuten helsinkiläiset Kirjasto 10 sekä Vallilan ja Kallion kirjastot tai Kouvolan pääkirjasto. 

Kaupunkitoimistojen nimellä kulkevat palvelut kirjastoissa tarjoavat vaihtelevasti erilaisia lisäpalveluja kuten akustoivia tuoleja, jotka sulkevat ympäristön hälinän ulkopuolelle, lukittavia lokerikkoja tai hiljaisia koppeja puhelinkeskusteluja varten. 

Myös Tampereen pääkirjasto Metsoon on meneillään olevassa remontissa rakenteilla työskentelytiloja asiakkaiden käyttöön. 

Kirjasto vai keittiönpöytä?



Ei kirjastoissa työskentely toki ennennäkemätön ilmiö ole ja ainakin opiskelijat ja pääsykokeisiin lukijat ovat tuttuja kaikissa kirjastoissa. Yksityisellä sektorilla toimistohotelleja ja coworking-tiloja on esiintynyt jo pitkään. Työskentelytiloja tarjoava Hub13 linjaa blogissaan näiden kahden palvelumallin eroja näin (3):

 "Tilassa olevien ihmisten on tunnettava luonnollista yhteyttä tehdä työtä yhdessä muutoin koko hommassa ei ole mitään järkeä. Yhtä hyvin voisi valita kahvilan, keittiönpöydän tai kirjaston sen perusteella mikä on lähinnä. Ilman tilan yhdistäviä tekijöitä, ei side tilaan muodostu pitkäkestoiseksi.”

Näin varmaan onkin, mutta monelle käyttäjälle nimenomaan kirjasto on tilana merkityksellinen: se on yhteinen, julkisin varoin ylläpidetty palvelu, jossa voi kohdata erilaisia käyttäjiä. Tämän mainitsevat monet kirjastoa ainakin satunnaisesti työntekoon hyödyntävät amerikkalaiskäyttäjät (1): 

"Human connections are the main reason that entrepreneurs are drawn to coworking spaces. 
These professionals do not want to work from home or at an anonymous coffee shop; they want to develop meaningful relationships, share their opinions, and receive feedback from peers. 
The library has an opportunity to be one of those places where entrepreneurs can succeed and thrive."


Samassa Public Libraries Online -julkaisun artikkelissa (1) todetaan, että yksinyrittäjien lukumäärä on Yhdysvalloissa jo nyt 18 miljoonaa. 

Vuoteen 2019 mennessä heitä arvioidaan olevan jopa 40 miljoonaa. Siitä riittää kyllä kirjastoillekin siivunsa. Vaikka volyymi on toinen, suunta on meilläkin sama. Mitä palveluita tarjoamme, millaisille työläisille ja minkälaisilla ehdoilla?

Mikä muoto, mikä valuutta?


Olisiko meillä mahdollista soveltaa Will Shapiron PC World -lehdessä (2) esittämiä ehdotuksia, joissa kirjasto tarjoaa coworkereille työpisteen, josta käyttäjät maksavat sijoittamalla 10-20 % työajastaan opastamalla asiakkaita, vastaamalla oman alansa tietopalvelukysymyksiin, mentoroimalla kirjaston käyttäjiä?

Kolmen päivän työtilasta kirjasto veloittaisi 10 % työajasta kirjastolle, viiden päivän työtilasta puolestaan 20 %. Työpisteen lisäksi nämä kirjastoa hyödyntävät ammattilaiset voisivat käyttää myös kokoushuoneita sovitun viikkotuntimäärän ajan ja mahdollisesti myös kirjastohenkilöstön taukotiloja - tämähän toisi työyhteisöön uudenlaisia ammatillisia ajatuksia kahvitauoille! 

Aihe oli käsillä myös kuulussa South by Southwest -konferenssissa (4) aiemmin tänä vuonna:

"As the nature of work becomes more entrepreneurial and networked, public libraries are becoming a new force in coworking and collaboration. Hundreds of libraries now support cowork and mobile work spaces—leveraging place, tech and staff, according to the first study to track these trends."


Katso kirjastosaliin. Kuka teillä tekee töitä?


  1. Alvarez, Barbara: Working outside the box: meeting the needs of entrepreneurs. Public Libraries Online. 19.3.2015. http://publiclibrariesonline.org/2015/03/working-outside-the-box-meeting-the-needs-of-entrepreneurs/
  2. Shapiro, Will: Coworking at the Public Library. PC World. 13.10.2015.  http://www.pcworld.com/article/241574/coworking_at_the_public_library.html
  3. Sundell, Ola: Mitä coworking on ja miten se poikkeaa perinteisestä toimistohotellista? 21.9.2015. HUB13. http://www.hub13.fi/mita-coworking-on-ja-miten-se-poikkeaa-perinteisesta-toimistohotellista
  4. SXSW 2015. http://schedule.sxsw.com/2015/events/event_IAP38580 

2. joulukuuta 2015

Kirjallinen myrsky vesilasissa

Tämän syksyn Finlandia-kirjallisuuspalkintoehdokkuus on poikkeuksellisesti synnyttänyt melko kiivan kirjallisuuskeskustelun. Ylen aamutelevisiossa kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen esitti kirjailija Panu Rajalalle kysymyksen taideteoksen tekijyydestä. Tai paremminkin hän ehdotti Rajalan uusimman teoksen Intoilija tekijämerkintöihin lisättäväksi I. K. Inhan nimen. Rajala luonnehti teostaan kollaasitekniikalla tehdyksi elämäkerta- ja dokumenttiromaaniksi. Rajalan mielestä kysymyksessä ei näin ollen ollut tasavertainen yhteistekijyys. Noin neljästäsadasta sivusta ehkä kymmenes on Inhan omaäänistä kerrontaa, loput Rajalan kerrontaa kohteena olevasta I. K. Inhasta.

Hyvää tässä keskustelussa on ollut se, että ylipäätään keskustellaan tekijänoikeuksista. Nykyisten videolainaamojen ja spotifyien aikakaudella moni unohtaa tekijänoikeuskysymykset kokonaan. Opiskelijoiden ja koululaisten vuoksi tarvitaan erityisiä tekstintunnistusohjelmia, jolla mahdolliset luvattomat kopioijat saadaan kiinni, poliisi jahtaa – jos kiireiltään ehtii – nettimaailman tekijänoikeuksia rikkovaa levitystoimintaa.

Toisaalta tämä on ollut myös aivan turha keskustelu: taidehan on aina varastamista, muuntelua ja toisintoa. Mikään taideteos ei synny tyhjästä, vaan se on aina suhteessa johonkin. Omalla seinälläni roikkuu virolaisen taidemaalarin toisinto Munchin Huudosta – aitoa en olisi seinälleni halunnutkaan. Kuitenkin kiinnostuin taulusta juuri siksi, että se oli kommentaari Munchin kuuluisalle työlle. Jopa draaman kaanonin kärkidramaatikko Shakespeare pyöritteli kilpaa aikalaisensa Marlowin kanssa samoja aiheita ja lauseita, joita aiemmat kirjailijat olivat jo käsitelleet.

Tästä taustasta kysymys Rajalan Intoilijan tekijyydestä tekijänoikeusnäkökulmasta on melko epäkiinnostava, mutta kirjallisuudentutkimuksellisesti se on kylläkin mielenkiintoinen. Toivon, että joku tutkija tähän kysymykseen jossain vaiheessa tarttuisikin. Itse luin teoksen juuri tästä syystä. Halusin selvittää, kuinka valittu kerrontaratkaisu tuo lisäarvoa. Vai tuoko lainkaan? Sitä en osannut pelätä, että teokseen liitetyt lainaukset Inhan omista teksteistä olisi laitettu kirjaan vain täytteeksi. Kirjailijalla itsellään riitti sanottavaa ja näkemystä useamman sadan sivun verran. Enkä myöskään osannut pelätä sitä, että Inhalta lainatut tekstit olisivat lähinnä koristeellisesti syventämässä kerrontaa. Mitään ei ole ikävämpää lukea kuin sellaista koristeltua tekstiä, joka pyrkii olemaan syvällisempää tai sivistyneempää kuin itse asiassa onkaan. Tällaista vaaraa tuskin on pitkän linjan kirjallisuudentutkijan kohdalla.

Mietin lukiessani, mitä lisäarvoa nämä Inhan omat tekstit teokselle antavat. Tuovatko ne moniäänisyyttä? Vai monipuolistavatko nämä I. K. Inhasta piirtyvää kuvaa? Näin yhdellä lukukerralla ne eivät mielestäni tee kumpaakaan. Ylipäätään henkilöhahmona Inha jää vähän ohueksi. Kerronta piirtää miehen levottomana kuljeksijana, jolla on Tehtävä – ja ei ole. Lapsuudenperhe, ystävyys- ja rakkaussuhteet jäävät melko pintapuolisiksi.

Lukijan on ymmärrettävä sijoittaa Rajalan kerrontatyyli omaan kontekstiinsa. Kerrontatavaltaan teos lähestyy vuosisadan alun, siis 1900-luvun, tapaa kuvata ihmissuhteita. Edellisen vuosisadan tendenssimäisyys on saanut väistyä. Uudet yhteiskuntaa monella tapaa muuttavat tuulet vaikuttavat myös taidekäsityksiin. Murtuvan sääty-yhteiskunnan airuiksi tulevat yliopistoväki ja usein yläluokkaisesta taustasta tulevat taiteilijat. Kirjailijoista tärkeimpiä olivat Leinon veljekset, Juhani Aho ja vaikkapa L. Onerva. Rajalan kirjailijalaadussa on jotain samaa. Kysymys ei ole pelkästään vanhahtavasta kielestä. Ennemminkin kysymys on tavasta, miten kerronta rakentaa kuvaa keskushenkilön elämänkaaresta. Kovin psykologisen monipuolinen tämä kuva ei ole, ja alkujaan valittu kerrontapa jopa häiritseekin. Mutta taideteos on aina kokonaisuus, osiensa summa ja sitäkin enemmän. Niin on myös tämä teos. Luettuani teoksen loppuun asti päädyin siihen, että valittu kerrontatapa oli ainoa oikea tälle teokselle. Siksi myöskään nämä lnhan omista teksteistä otetut melko pitkät lainaukset eivät tuntuneet päälle liimatuilta, vaan nimenomaan tarpeellisilta. Inhan elämästä piirtyy itse asiassa aika tarkkanäköinen kuva. Miehen keskiössä on työ. Levoton veri vetää matkoille Karjalaan, Saksaan, Ranskaan ja jopa kreikkalaisille sotatantereille. Kulkua tehdään milloin polkupyörällä, milloin hevosilla tai laivoilla ja junilla. Inha on poikkeuksellisen ahkera. Ehkä siksikin, ettei hänellä ole muuta. Perhettä hän ei koskaan perusta. Mielestäni kirjaan valitut Inhan lainat ovat perusteltuja siksi, että ne avaavat lukijalle näkymän siitä työstä, mitä Inha elämässään teki. Jos jostain teosta hieman moittisin, niin nämä kerronnan muut fokalisaatiomuutokset olisi voinut toteuttaa jotenkin toisin. Kursiivilla korostetut tekstipätkät, joissa äänessä olevat vuorotellen kirjailijan veli, kirjailijan ihastuksen kohteet, ystävät, jne., ovat turhan osoittelevia ja kerronnallisesti jopa jotenkin kömpelöitä. Mietin jopa sitä, olisiko näitä tarvittu lainkaan.

Inhan elämä ansaitsi tulla kirjoitetuksi. Olen itse kuunnellut hänen matkakertomuksiaan ja miettinyt, kuinka taitava havainnoija hän on aina ollut. Sitä en tiennyt, että hänen viimeiset vuotensa rakentuivat psyykkisestä sairastelusta. Enkä myöskään sitä, että hän oli niin tuottelias kääntäjä. Jos hänen kuviensa ja tekstiensä arvoa eivät aikalaiset ymmärtäneet, jälkipolvista löytyy monta häntä arvostavaa.

Kustantajalle erityiskiitos arvostelukappaleesta.

Outi Hintikka

Edit 3.12.2015 10:15: Tekstistä korjattu kirjoitusvirheitä ja täydennetty toiseksi viimeistä kappaletta


11. marraskuuta 2015

Tarinat tehokäytössä

Yhtäkkiä tarinoista pöhistään kaikkialla! Viime aikoina on ilmestynyt kirja niin tarinamarkkinoinnista kuin työelämätarinoista. Myös vaikuttavuuden arvioinnissa hyödynnetään tarinoita, jotka avaavat lukuja ja tilastoja tehokkaammin vaikkapa kansalaisopiston kurssien tai kirjastopalveluiden merkitystä kuntalaisten elämässä.

Tarinat ovat tärkeitä oppimisenkin kannalta: tunteiden ja elämysten myönteisestä merkityksestä oppimiselle puhutaan paljon opetussuunnitelmauudistuksen yhteydessä.

Tämä kaikki on kaunokirjallisuuden ja kirjastojen kannalta iloinen asia. Tarinat tukevat lukutaidon kehittymistä, edistävät oppimista, lohduttavat, antavat aineksia ympäröivän maailman ymmärtämiselle, jäsentävät työelämän muutoksia, tehostavat viestintää.

Työelämätarinat muutoksen hallinnassa


Kun ympäröivä maailma muuttuu ja tuttu työympäristö sen mukana, oman uran ja työhistorian hahmottaminen voi auttaa. Anu Järvensivu on tarkastellut, miten sukupuolvien työelämätarinat ja selviytysmisstrategiat eroavat. Tutkimusjulkaisujen lisäksi Järvensivu on kirjoittanut kirjan Tarinoita suomalaisesta työelämästä, joka on kiinnostavaa luettavaa kenelle tahansa, oli oma työ myllerryksessä tai ei.

Kirjassa tarkastellaan onnettomia ja onnellisia tarinoita työelämästä, osaa kuvataan jopa sankaritarinoiksi. Hätkähdyttävää on se, että täysin samoissa olosuhteissa saattaa yksi kertoa positiivista selviytymistarinaa ja toinen kuvata vastavassa tilanteessa omaa tarinaansa sinnittelynä, jossa edetään vaikeuksien kautta vastoinkäymisiin.

Pelkistä temperamenttieroista ei ole kyse, vaan sekin vaikuttaa, minkälainen tarinavaranto työpaikalla tai kertojan ulottuvilla muuten on. Onko valittavana myönteisiä selityksiä, juonenpätkiä ja tulkintoja vai toistuuko sama synkkä ja syksyinen yö kaikissa kertomuksissa. Kohdatut työelämän ongelmat ovat kuitenkin yhteisiä, vaikka niistä tehdään omannäköisiä tulkintoja.

Kun mietin omaa työelämätarinaani, näen miten se on muuttunut tapahtumien myötä: mennyttä en toki ole pystynyt muuttamaan, mutta huomaan tulkitsevani sitä nykytilanteesta käsin toisin kuin pari vuotta tai viisi vuotta sitten.


Tunteet ja tarinat

Tarinat tehoavat, koska ne vetovat tunteisiin ja innostavat toimimaan.

Tarinoita myös näkee joskus sielläkin, missä niitä ei ole. Mervi Rauhalan ja Terhi Vikströmin kirjassa Storytelling työkaluna : vaikuta tarinoilla bisneksessä referoidaan vuonna 1944 tehtyä koeasetelmaa, jossa opiskelijoille näytettiin animaatiofilmi, jossa esiintyi kaksi tummaa kolmiota ja yksi ympyrä. Nämä muodot liikehtivät satunnaisesti, mutta katsojat tulkitsivat yhtä lukuun ottamatta kolmiot miehiksi ja ympyrän naiseksi ja kehittivät muotojen välisistä liikkeistä tarinan, jossa ympyrä hylkäsi agreessiivisen oloisen kolmion ja “valitsi sen toisen, mukavamman”.

“Mitä enemmän fiktiota ihminen lukee, sitä parempi hänen empatiakykynsä on. Paljon fiktiota lukeavat selviävät myös paremmin sosiaalisista tilantiesta.”

Storytelling markkinoinnissa


Rauhala ja Vikströmin kirjassa tarinoiden hyödyntämistä viestinnässä perustellaan innokkaasti ja innostavasti. (Kirjastoammattilaisen herkkään korvaan tosin särähtää alkuluvun vakuuttelu siitä, kuinka tarinankerronta ei ole ainoastaan “kirjastotätien” heiniä. Hmm.)

Asiakkaiden tarinoinnilla organisaatio voi saada selville sellaista, mihin kyselylomakkeet ja haastattelut eivät ulotu.

“Kun asiakas saa kertoa oman tarinansa, päästän hyvin selville hänen arvostuksistaan.”

Kansalaisopistossa opettajat kuulevat, kuinka kielikurssilaiset ovat rohkaistuneet ulkomaanmatkalla puhumaan kurssilla opittua kieltä. Varsinkin pienessä kirjastossa käyttäjät avautuvat toisinaan siitä, miten löydetty kirja helpotti hankalassa elämäntilanteessa. Tarinoista voi selvitä, mikä on asiakkaalle tärkeää!

Parin minuutin tarinoita


Tarinoiden taikaan luottaa myös ranskalainen Grenoblen kaupunki. Siellä katukuvaan on marraskuussa ilmestynyt pienen online-kustantajan tarina-automaatteja, joista voi pikkurahalla tulostaa minuutin, kahden tai viiden minuutin novelleja.

Ja tietenkin tämän palvelun perustamiseen liityy tarinamainen tausta: Short Édition -kustantamon perustajan Quentin Plepén tiimi sai ajatuksen myyntiautomaatista norkoillessaan jonossa työpaikan välipala-automaatin liepeillä.

Grenoblen kunta puolestaan innostui ajatuksesta tarjota kulttuuria uudessa muodossa ympäri kaupunkia.

“Stories are an important part of our life. We need them to construct who we are as individuals. More and more people don't take the time anymore to sit and read a book. This is a way to have a little 'bite' of a story, just for a couple of minutes.”


Mervi Rauhala & Tarja Vikström: Storytelling työkaluna. Vaikuta tarinoilla bisneksessä. Talentum, 2015. 
Anu Järvensivu: Tarinoita suomalaisesta työelämästä. Työterveyslaitos, 2014

Short story 'vending machines' to be installed in Grenoble, France. Independent. 10.11.2015.

13. elokuuta 2015

Kirjailijoiden kirjastot


Tavallinen asiaintila on löytää kirja kirjastosta, mutta kyllä kirjastotkin ovat esillä kirjoissa, jopa hyvinkin usein. Tappavissa tienoissa kartoitimme Päivi Almgrenin kanssa rikollisten ja poliisien touhuja hyllyjen väilssä, myöhemmin tänä vuonna ilmestyvässä Missä rakkaus syttyy -kirjassa kirjastojen sijaan mukana ovat muut kohtaamispaikat. En kuitenkaan malttanut lukiessani olla merkitsemättä muistiin kirjastoesiintymiä, joista osa seuraavassa - jatkoa on luvassa syksyn kuluessa.  
Kirjasto on selvästikin myös kirjailijoille arkinen ja rakas instituutio, niin monta kirjastoaiheista mainintaa lukulistani kirjoissa on! Kirjasto ei ehkä aina vastaa täsmälleen käyttäjän tarpeisiin, mutta se on läsnä. Kirjastokäynnit muistetaan ja kirjaston uudemmatkin palvelut ovat kirjojen henkilöille tuttuja. Kirjastotila on sekin tärkeä käyttäjilleen.

Menneiden vuosikymmenten kirjastot

Jo kymmeniä vuosia sitten kirjaston palvelu oli hyvinkin henkilökohtaista ja hakeutuvaa kuten Lars Sundin mainiossa ja rehevässä sotienjälkeiseen Pietarsaareen sjoittuvassa Kolme sisarta ja yksi kertoja -romaanissa. Viktor Sund - oikea historiallinen henkilö, runoilija, museomies ja kaupunginkirjastonhoitaja - "käy tapaamassa minua työpaikallani ainakin kerran viikossa”, selvittää kirjan kertojana toimiva tasoristeyksen ratavartija. "Hän tuo minulle kirjoja kaupunginkirjastosta, olen oletettavasti ainoa lainaaja, joka saa sellaista palvelua."

70-luvun puolivälissä ilmestyneessä Pirkko Saision Elämänmeno-kirjassa “Marja istui kirjastossa ja luki isän kirjettä, kunnes osasi sen ulkoa. Ja Ritvan pitkiä anelevia kirjeitä, joita löysi milloin pulpetistaan, milloin kirjojensa välistä tai takkinsa taskuista”.  Marja lukee toki myös muuta kuin saamiaan kirjeitä: “Ja Marja istui lainausosaston yläkerrassa ikkunalaudalla ja luki sinä talvena kirjoja vahvoista ja itsenäisistä ihmisistä.” Niin keskittynyt hän on lukemaansa, että "havahtui vasta, kun kirjastovirkaiija kilkutti pientä kelloa ja ilmoitti, että kirjasto suljetaan.” Kirjasto on kalliolaisnuorelle merkittävä paikka. 

Kirjastojen yllätyskassit ja teemapaketit ovat osoittautuneet suosituiksi eri puolilla maata. Konsepti on jo tuttu: lainaa koko kassi sisältöineen, jotka ammattilainen on sinua varten valikoinut ja pakannut! Eräänlainen seitsemänkymmenlukulainen muunnelma palvelusta esiintyy Laura Honkasalon kirjassa Sinun lapsesi eivät ole sinun. “Kaikkea sitä silloinkin keksittiin”, äiti tuhahti. “Ylioppilaslakit roskiin ja kirjaston kirjoja lahjaksi.” Isä sen oli keksinyt. Kun antoi kirjaston kirjoja lahjaksi, ajatus merkitsi eniten. Muistin, miten pettyneitä olimme olleet Jurin kanssa tajutessamme, että joululahjat piti palauttaa joulun jälkeen kirjastoon.” 

Honkasalon kirjassa kirjastoihin liittyy myös hyviä muistoja, vaikka niissäkin isän mielipiteet ja rajoitukset himmentävät riemua. "Isän käsi pörrötti tukkaani. “Laita takki päälle. Mennään kirjastoon.” “Kirjastossa oli lämmintä ja hiljaista, askeleet olivat äänettömät ruskeaa kokolattiamattoa vasten. Isä jätti minut lastenosastolle ja hävisi hyllyjen taakse. Istuin pyöreän pöydän ääressä ja yritin päättää, mitä lainaisin. Olisin halunnut lainata ison kasan satukirjoja - Puupuun ja käpypojan olisin ottanut jo ties kuinka monetta kertaa - mutta isän mielestä piti lainata tietokirjoja."

Juuri oikeanlaisia kirjoja sen sijaan löytyy Peter Sandströmin rauhallisessa ja lämpimässä Valkeassa kuulaassa. Kirjassa käyvät ilmi kertoja-Peterin äidin lukutottumukset. Niihin Uudenkaarlepyyn kirjasto on jo kauan vastannut. “Äiti oli pitkään ollut ahkera lukija. Vanhemmiten hän oli alkanut lukea Valituissa Paloissa ilmestyneitä romaanilyhennelmiä. Kirjastosta hän lainasi kirjoja lento-onnettomuuksista ja maanjäristyksistä ja Afrikan villieläimistä.”

Kirjaston konesali

Kaikki viittaukset kirjastoon eivät suinkaan koske perinteistä kirjalainausta kuten ote Emma Puikkosen ihanasta, lempeästä ja hiljaisen hauskasta Matkamusiikkia-kirjasta osoittaa.  Siinä 88-vuotias Aimo pohtii nykymaailman tahtia ja miniänsä Iisan elämää. “Kloppina hän ei ajatellut vanhuutta, ei kertaakaan, ehkä hämärästi aavisteli eläkepäiviä Eevin kanssa, nojatuolissa, ilman kiirettä. Hän on opetellut käyttämään kännykkää ja kirjaston tietokonetta joka hakee kirjoja esiin, mutta sitä kiireen tuntua joka läpäisee Iisan jäsenet ja saa ne kramppaamaan yöllä kesken unen, sitä Aimo ei osaa kuvitella.” 

Kirjaston yleisökoneet ovat tarpeen myös Peter Sandströmin Valkean kuulaan kertojalle, joka lähettää vuosien jälkeen kirjastosta käsin sähköpostia ensirakkaudelleen Teresalle. “Mitäpä muutakaan saatoin tehdä kuin kirjoittaa “terese-piste-nylundille”, annettuun sähköpostiosoitteeseen. Istuin kaupunginkirjastossa yleisön käytössä olevan lainakoneen ääressä. Tunsin itseni “yleisöksi” kun yritin muotoilla asiaani, tietämättä edes mikä se voisi olla - - Kirjasto oli jokseenkin tyhjillään, nuori poika oli opastanut minut tietokoneelle ja antanut koodin, oletin että hän oli kesätyöntekijä, hänellä oli pitkät hiukset ja tatuointeja käsivarsissa. Puali tuntia kerralla, poika sanoi, kun kysyin kuinka kauan konetta sai käyttää.” Tatuoidut kesäapulaiset ovat siis rantautuneet jo Pohjanmaan pikkukuntiin. 

Iloa kitualiaisiin arkipäiviin

Eppu Nuotion aikuista rakkautta kauniisti kuvaavassa Mutta minä rakastan sinua -kirjassakin kirjastot mainitaan, useaan otteeseen. 52-vuotias Karin pohtii, missä hänenlaisensa "keski-ikäinen nainen kohtaa vapaita miehiä? Ravintoloissa? En käy sillä en ole koskaan käynyt enkä osaisi aloittaa nyt. Matkoilla? — Yhteisen harrastuksen parissa? Entäpä kun harrastaa lukemista? Mitä vapaat miehet harrastavat? Joskus silmäni tapasivat toiset silmät kirjaston lehtilukusalissa, katse kesti hetken liian pitkään ja ajatus ehti kiivetä päähäni."

Toinenkaan kirjastokokemus ei varsinaisesti ole menestys - vaikka Karin uumoilee, että tänä päivänä asia olisi toisin: "Jäin siihen keittiön ovelle ja kuulin kuinka kuuluttaja kertoi Alban Berg -kvartetin soittaneen Schubertin Neidon ja kuoleman. Kirjoitin nimet ylös ja menin kirjastoon. Ei siellä heidän levytyksiään ollut, eikä silloin, aikana ennen internetiä, levyjä voinut tilata yhdellä napinpanaluksella eikä tietoja löytää muutamassa sekunnissa."

Vaikka lehtilukusalin tapaamisista ei ihmissuhteita rakennukaan, eikä haettu aineisto aina löydy, kirjastoista on paljon muuta iloa kirjojen hahmoille. Lars Sundin Kolme sisarta -kirjan “Iris oli varttunut luopumatta kuvitelmistaan, jotka olivat hänen pakokeinonsa kituliaista arkipäivistä ja yksitoikkoisesta työstä; hän sai niihin runsaasti aineistoa kirjoista, joita lainasi kaupunginkirjastosta, ja elokuvista, joita näki Bio Centralissa työskennellessään siellä lauantai- ja sunnuntai-iltaisin paikannäyttäjänä.” 

Kirjasto on romaaneissakin niin tiedon- kuin elämystenkin lähde. 


PS. Missä rakkaus syttyy ilmestyy lokakuussa. Sitä ennen lupaan kirjastokuulumisia kirjan lähdeaineistosta ja syntysyistä, joihin kuuluvat ainakin Antti Holman Järjestäjä, Henrik Janssonin Otteita kumouksellisista kokouksista, Pirjo Mannisen Rakkaus talvella ja Riikka Pulkkisen Vieras.  

11. kesäkuuta 2015

Konkreettiset ja kuva(anno)lliset murhamiljööt

Dekkariviikolla palasin Tappaviin tienoisiin ja niiden tapahtumapaikkoihin. Kirjaa varten haastattelemani kotimaiset jännityskirjailijat kertoivat tutustuvansa kirjojensa tapahtumapaikkoihin ennalta voidakseen kuvailla niitä uskottavasti. Useat valokuvaavat kohteita ja pitävät miljöön mielessään alueen kartan avulla.

Kamera dekkarikirjalijan aseena 

Timo Sandbergilla "on ensin käsitys siitä, mihin ympäristöön kirjan tapahtumat sijoittuvat. Varsinainen kirjan alku on siinä vaiheessa vain pieni siemen alitajunnassa. Alan kehitellä juttua ja siemen kasvaa, se on kuin tarrapallo, kerää kaikenlaista tarinaan liittyvää mukaansa. Tarinan ehdoilla valitsen tapahtumapaikat, käyn usein tutustumassa niihin ja mietin vaikka, että miten kyseinen rikos on voinut täällä tapahtua.”

Carita Forsgren, Jänistanssi- ja Perintö-kirjojen kirjoittaja kertoo, että Jänistanssi-kirjaa varten hän kävi valokuvaamassa kymmeniä eri paikkoja kotikaupungissaan Tampereella. “Perintö-kirjan tapahtumat sijoittuvat neljään maahan ja kahdelle eri mantereelle, joten kaikissa paikoissa en päässyt käymään itse. Käytin kumminkin jossain määrin Google Streetview'ta, sekä löytämiäni kuvauksia kiinalaisista kaupungeista.”

Kuten Forsgren, myös Timo Sandberg käyttää kameraa apuna tarinansa ympäristöä rakentaessaan. “Tutustun usein tapahtumapaikkoihin ja joskus otan niistä valokuvia. Esimerkiksi Kalmankokon alussa Lahden vesitornista putoaa nainen. Veljeni harrastaa valokuvausta ja hän pyysi päästä kuvaamaan Lahtea vesitornista. Hän sai erikoisluvan ja minä änkesin mukaan. Kuvasimme Lahtea eri puolilta ja katselimme, missä on sopiva paikka pudottaa nainen kalliolle.”

Sandbergin toinen esimerkki liittyy Dobermanni-kirjaan. ”Tuusulan Krapinhovin tunsin jo ennestään, mutta kun aloin kehitellä kirjaa, menin sinne kameran kanssa. Kuvasin savusaunaa ja ympäristöä. Kesken kaiken joku paikan johtaja tuli kyselemään, että mitä nuuskin siellä. Selitin ajattelevani tätä yhdeksi kirjan tapahtumaympäristöksi. Hän innostui, että sehän on tosi hyvää mainosta, esitteli minulle kaikki tilat, pääsin kuvaamaan salia ja majoitushuoneita. En raaskinut sanoa hänelle, että täällä tullaan tylysti murhaamaan yksi ammattiyhdistysliikkeen merkkihenkilö. Olisi voinut innostus lopahtaa.”

Miljööt ovat tärkeitä myös Leena Lehtolaiselle. “Koska käytän olemassa olevia paikkoja, ovat ne usein jollain tavalla minulle merkityksellisiä. Jos vaikka matkalla tai metsäretkellä törmään paikkaan, joka voisi olla käyttökelpoinen, teen muistiinpanoja ja joskus jopa otan valokuvia.” Myös Pasi Lönn kertoo käyttävänsä kameraa kirjojensa miljööseen tutustuessaan. Kirjailijoiden vastaukset herättävät kiinnostuksen heidän valokuvakokoelmiaan kohtaan!

Maastokäyntejä murhamaisemiin

Seppo Jokinen sen sijaan aloittaa hieman toisin, vaikka hänkin tekee maastokäyntejä kirjoitusprosessin kuluessa. “ Kirjoitan kirjani ensimmäisen version pelkästään niiden mielikuvien perusteella, mitkä minulla kustakin paikasta on. Pyrin kuvaamaan kirjojeni tapahtumapaikat mahdollisimman totuudenmukaisesti.” 

Realistisesta miljöökuvauksesta Jokinen onkin saanut paljon positiivista lukijapalautetta. “Kirjani sijoittuvat pääasiassa Tampereelle. Olen asunut suurimman osani täällä ja tunnen kaupunkini hyvin. Hiomisvaiheessa sitten käyn paikan päällä tarkistamassa tarinan kannalta keskeisimmät paikat, lähinnä juuri siksi että löytäisin niihin mainitsemiani tunnelmaa tukevia yksityiskohtia. Tosin nykyinen tietotekniikka kaikkine karttapalveluineen, katu- ja maisemakuvineen tuo joskus kiusauksen luistaa näistä tarkistuskäynneistä.” Muistikuvat eivätkä pelkät tietokoneen näytölliset kuitenkaan kerro koko totuutta miljööstä. Tarvitaan myös lähikosketus maisemaan.

“Kirjan miljöö on tarinan ydin. Itse rakastan tapahtumapaikkoja, joilla on luonnetta, yksityiskohtia joita kuvata”, kertoo Christian Rönnbacka. Hän tutkii kirjojensa miljöitä hyvinkin konkreettisesti. “Tutustun ympäristöön aina kun mahdollista. Joskus saatan istua autossa kirjoittamassa kohtauksen tapahtumapaikalla, silloin sen saa eläväksi. Sepelin narskumaan kengän alla, tihkusateessa vuotavan rännin joka tiputtaa vettä. Punarinnan lentämään tammenoksalle. Pöllön huudon, joka rikkoo öisen hiljaisuuden.”

Miljöön, maiseman ja tunnelman aistiminen on osoittautunut hyödylliseksi myös Pasi Lönnin kirjoitusprosessissa: ”Olen saanut palautetta esikoiseni Hyppy syvyyteen -nuortendekkarin kohdasta, joka sijoittuu Harjulle, Neron portaisiin. Moni lukija on sanonut sen olevan paras kohta kirjassa, vaikkei siinä oikeastaan tapahdu mitään. Mietin, että miksi kummassa. Sitten tajusin: se oli kirjan tapahtumapaikoista ainut, missä kävin paikan päällä fiilistelemässä. Uskon, että itse koettu tunne siirtyy tekstiin ja tästä syystä olen alkanut käydä paikoillani.”

Tutut ja tunnistettavat tapahtumapaikat

Rönnbacka kirjoittaa hänkin paikoista, jotka ovat tunnistettavissa. “Valitsen tapahtumapaikaksi yleensä minulle tutun paikan, tai etsin paikan joka sopii tapahtumiin.” Toisinaan käykin niin, että todellisuus jäljittelee kirjallisuutta. “Joskus kirjoittaessa tapahtuu hauskoja yhteensattumia. Kirjoitin Luukkiin kallion päälle erikoisen puun, joka toimi maamerkkinä huumekätkölle [Operaatio Troijalaisessa]. Kun seuraavana viikkona kapusin kalliolle, oli kuvailemassani paikassa kaatunut puu, joka oli jatkanut elämäänsä ja sen runko teki ison kaaren. Siinä sitten ihmettelin, koska en tiennyt puun  olevan siellä ennen kuin kävin paikalla.”

Pasi Lönn, sekä lapsille että aikuisille jännitystä kirjoittanut, valitsee paikat, jotka itse tuntee ja tietää. “Näin uskon pääseväni paikkakuvauksessa syvälle ja toisaalta löytäväni tutuista paikoista uutta niin itselleni kuin lukijoille välitettäväksi. Lisäksi vältyn taustatyöltä. Kirjoitan itseni kautta ja näen ja tunnen paikat näkyinä, jotka kirjoitan auki.” 

Lisäperustelutkin ovat selviä: “Miksi hemmetissä yrittäisin kuvailla Skotlannin nummia tai Saharan aavikkoa, koska voin kirjoittaa uskottavasti niinkin upeista paikoista kuin Äänekoski ja Jyväskylä?” Hän yhtyy muiden kirjailjoiden näkemykseen miljöön ja sen hyvän kuvauksen merkityksestä. “Miljöö luo pohjan, kirjailijalle temmellyskentän. Se luo tarinalle mahdollisuudet ja toisaalta asettaa sille rajat. Fyysinen miljöö luo myös tarinan henkistä miljöötä.”

Tutusta ympäristöstä kirjoittaminen on rikosromaanien maailmassa yleistä. Niin tekee myös Matti Laine.Helsinki oli luonnollinen valinta, koska se on kotikaupunkini ja tunnen sen hyvin. Pyrin löytämään kirjojeni tapahtumien näyttämöiksi paikkoja, joihin lukija voi helposti ja uskottavasti sijoittaa kuvaamani ihmiset. Viimeisin päähenkilöni, entinen jääkiekkomaalivahti ja nykyinen alamaailman toimija Elias Vitikka löytyy luontevasti jäähallilta, toimistoltaan Vallilasta, asunnoltaan Etelä-Haagasta tai nojailemasta tiskiin Kallion kapakoista keskustan luxus-yökerhoihin.” 

Miljöövalinnoilla voi myös luoda jännitteitä ja pistää lukijankin ajatukset raksuttamaan. “Erityistä mielenkiintoa ja ristivalotusta syntyy, kun laittaa päähenkilön paikkaan missä hän EI ole kuin kotonaan. Mitä esimerkiksi tekee Elias Vitikka Hop-Lopissa? Tai Kiasmassa? Mitä on tapahtunut, että hän tulee viettäneeksi aikaa näissä paikoissa? Miten hän nämä paikat näkee ja kokee?”

Pasi Luhtaniemi, joka debytoi kirjallaan Sokea piste vuonna 2013, toteaa hänkin miljööllä olevan merkitystä. “Yhtä tärkeää on, etten sijoita romaanejani yhteen faktuaaliseen tapahtumapaikkaan  kuten olemassa olevaan kaupunkiin tai seutuun. Koen pystyväni kertomaan enemmän valitsemastani teemasta ja motiiveista, kun saan luoda oman "kaupunkini" niistä kaupungeista, joista minulla on elämyksellistä kokemusta.” Myös Sokean pisteen taustalla on siis olemassa olevia paikkoja, mutta juuri kirjaan kuuluvana yhdistelmänä. 

Luhtaniemikin tarvitsee miljöön rakentamisessa kuvallista aineistoa. “Sokeaa pistettä kirjoittaessani valokuvasin ja keräsin leikekirjaa mitä erilaisimmista paikoista, jotka kiehtoivat mielikuvitustani, ja nyt toisen dekkarin kanssa (työn alla; julkaistaan helmikuussa 2015) leikekirjan pito on ollut entistä systemaattisempaa. Kirjalla pitää olla oma kokonainen maailma, ja jos se ei ole Helsinki, Jyväskylä tai Oulu, se on rakennettava pala palalta.” Luhtaniemen kommentteja ajatellen on sopivaa, että kirjan miljöö on pitkälti verkkomaailma. “Tarina ja henkilöt tulevat aina ennen tapahtumaympäristöä, koska ne kantavat teoksen motiiveja ja lopulta sitä teemaa, jonka haluan avata lukijoille. Mutta juuri tapahtumaympäristö antaa kaikelle lihan ja sykkeen.”

Matti Laineella ei tiettävästi ole leikekirjaa, mutta hänkin pitää tapahtumapaikkoihin tutustumista yhtenä kirjailijan ammatin antoisimmista osa-alueista. ”Jos tiedän, että haluan tietyn kohtauksen tapahtuvan tietyssä paikassa, enkä tunne kyseistä paikkaa tarpeeksi, hankkiudun vierailulle. Se on yksi kirjailijantyön hienoimmista puolista: pääsee paikkoihin, joihin ei normaalisti pääsisi. Usein se johtaa siihen, että samalla tapaa myös ihmisiä, joita ei normaalisti tapaisi.” 

Ajankuvalla uskottavuutta

Sukuvihan kirjoittajan Kimmo Miettisen lähestymistapa on variaatio samasta teemasta. Hänen lähtökohtanaan ovat henkilöt ja miljöössä merkittävintä ajankuva, jota voi luoda esimerkiksi musiikillisilla viittauksilla. “Osa [tapahtumapaikoista] on omasta elämästä tuttuja, joitakin olen käynyt jälkikäteen varmistamassa, paljon on Google Mapsin varassa. Joitakin on suodattunut elokuvan/television kautta.” Kuitenkin myös Markus Imatran tarinassa “jokseenkin kaikki paikat ovat oikeasti olemassa”.

Uskottavuus, lukijalle tarjottavat samastumisen mahdollisuudet ja faktojen osuvuus vaikuttaa suomalaiskirjailijoiden kommenttien perusteella olevan dekkaristeja yhdistävä tekijä.  “Dekkarit ovat usein parhaita matkailumainoksia”, huomauttaa Jokinen. “Esimerkiksi Henning Mankellin Wallander-sarjan Ystadiin tehdään ryhmämatkoja Suomesta asti samaten kuin komisario Morsen Oxfordiin. Myös minun Koskisteni tapahtumapaikkoja tullaan katsomaan kauempaakin.” Mihin kirjalliseen kaupunkiin sinä tutustut dekkariviikolla?

Kirjastot dekkareissa - Tappavista tienoista myös Kirjastolehdessä: http://kirjastolehti.fi/artikkelit/artikkeli/552/kaidalla-polulla/

4. kesäkuuta 2015

Profeetat vierailla mailla

Suomalaiset kirjastoammattilaiset ovat haluttuja keulahahmoja kansainvälisissä ympyröissä. Suomen kirjastoseuran Sinikka Sipilä päättää tänä kesänä puheenjohtajakautensa maailmanlaajuisen kirjastoseurojen yhteisön, IFLAn vetäjänä. Kansalliskirjaston kirjastoverkkopalveluiden johtaja Kristiina Hormia-Poutanen luotsaa LIBERiä, Euroopan tieteellisten kirjastojen seuraa. Nyt myös EBLIDA, eurooppalainen kirjasto-, tietopalvelu- ja arkistoalan seurojen yhteenliittymä, saa tulevalle kolmivuotiskaudelle suomalaisen puheenjohtajan, kun kirjastoseuran hallituksen puheenjohtaja Jukka Relander äänestettiin tähän kirjastoalalla merkittävään luottamustehtävään. 

Suomalaisesta kirjastoarkkitehtuurista, korkeista kävijä- ja lainausluvuista sekä lajissaan ensimmäisistä kansallisista strategioista on puhuttu jo pitkään. Nyt vientituotteita ovat myös kotimaiset kirjastoalan osaajat, joita arvostetaan asiantuntijoina kansainvälisissä piireissä.

Osaaminen julki omassa kunnassa

Entä kotimaisissa ympyröissä sitten? Yhdeksän alueellisen ops2016-aiheisen koulutuspäivän jälkeen on todettava, ettei kirjastolaisten osaamista ja asiantuntemusta vieläkään koulumaailmassa tunneta – muista hallintokunnista puhumattakaan - kirjavinkkausta ja verkkokirjaston käytön opastusta lukuunottamatta. Kirjasto on kouluille paikka, joka tarjoaa aineistoja, mitä se tietysti onkin – mutta myös paljon muuta. 

Tilanne ei ole radikaalisti petraantunut muutaman vuoden takaisesta, jolloin pienen varsinaissuomalaiskunnan rehtorit eivät osanneet kysyttäessä toivoa ja odottaa kirjastolta mitään, koska eivät tienneet, mitä on tarjolla. 

Sama hämmennys kuultaa opettajaopiskelijoiden viiden vuoden takaisissa mietteissä tulevaisuuden oppimisympäristöistä: kouluilla voisi olla ‘kummikirjastonhoitaja’, siis yhteyshenkilö paikallisessa kirjastossa. 

Tulevina kulta-aikoina verkossa voisi olla kirjasto, jonka hyllyjä selaamalla löytäisi haluamaansa aiheeseen liittyviä aineistoja. Ja jos tiedonhaku tyssäisi umpikujaan, apuun tulisi virtuaalinen kirjastonhoitaja, joka opastaisi eteenpäin ja vastaisi kysymyksiin. Kaikki tämä oli jo tarjolla vuonna 2010, mutta opettajankoulutuksessa siitä ei tiedetty eikä osattu kertoa. Tieteiskirjallisuuden maailmoista ei ollut kyse. 

Hyvistä käytännöistä kaikkien todellisuutta 

Valtakunnallisessa Lukuinto-ohjelmassa on uurastettu kolme vuotta ja tuloksena on monin paikoin konkreettisia toimintoja, yhteistyömuotoja ja myös yhteistä opetussuunnitelmatyötä. Hankkeen ideapankki ja hiljattain julkaistu opas pursuavat ideoita. Ilahduttavia kirjaston ja koulun yhteisiä tutkivan oppimisen kokeiluja on toteuttanut Turun seudulla Anu Ojaranta, jonka kloonaaminen muuallekin olisi mainiota.

Edelleen on kuitenkin työmaata edessä, ja nykyisen hallitusohjelman valossa työn painoarvo on entistä suurempi. Kouluista ei osata tulla kirjasto-osaajia avuksi hakemaan, koska ei tiedetä, minkälaista tukea opetussuunnitelman tavoitteisiin on saatavilla. Monilukutaito, oppimisen taidot ja kriittinen lukutaito soittavat kyllä kelloja kirjastolaisen perehtyessä opseihin, mutta kouluissa ei monikaan arvaa, mitä voitaisiin saavuttaa kirjasto- ja opetustoimien yhteisellä suunnittelulla.

Käytännön yhteistyötä ja erinomaista sellaista tehdään lukemattomissa kunnissa, mutta miten tulisieluisten kumppaneiden ponnistuksille taataan jatkuvuus ja resurssit, jotta siitä pääsevät osallisiksi kaikki koululaiset, eivät vain tiettyjen kuntien, yksittäisten koulujen tai pahimmillaan vain joidenkin luokkien oppilaat? 

OPS-suunnitteluun osallistuminen sekä tiedonhaun ja kirjastonkäytön selkeä sitominen opetussuunnitelman tavoitteisiin on kestävämpi ratkaisu. Siihen puolestaan vaaditaan tehdystä ja suunnitteilla olevasta työstä tietoisia opetustoimen johtohahmoja: sivistysjohtaja ja rehtoreita. 

Yhteiset tavoitteet

Tästä syystä pallo on - edelleen - kirjastoilla. On tarjouduttava ja tyrkyttäydyttävä, avattava ammattitaidon syvintä olemusta, kerrottava kuinka oppimistuloksia voidaan edistää mediakasvatuksen keinoin. On muistutettava, että lukuelämykset antavat opittavalle sisältöä ja tukevat oppimista. Täytyy huomauttaa, ettei ainoa yhteistyökumppani ole äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, vaan kaikissa oppiaineissa on tunnettava juuri kyseiselle aiheelle ominaiset tiedonlähteet ja –hankinta. On näytettävä, miten otolliset puitteet verkkokirjaston käytön ja tiedonhaun opastukselle monialaiset oppimiskokonaisuudet ja niissä harjoitettava ilmiöpohjainen, tutkiva oppiminen tarjoavat. 

Jos tätä tietoa ei opetushenkilöstölle ja erityisesti johtotasolle päästä kertomaan, ei myöskään päästä keskustelemaan resursseista, rooleista ja työnjaosta. Tavoitteet ovat yhteiset: oppijoiden lukuhalun, -harrastuksen ja monipuolisten lukutaitojen edistäminen. Niiden edistäminen on osoittautumassa aiempaakin suuremmaksi haasteeksi, josta kukaan toimijoista ei selviä yksin. 

aihetta pohti
Päivi Jokitalo Löykkiön kirjastosta
kirjastoalan moniottelija, kirjojen ja kertomusten ystävä

Tekstissä mainitut lähteet: 

  1. Jorma Enkenberg (2010) toim.: Tulevaisuuden oppimisympäristöt opiskelijoiden tulkitsemina. Itä-Suomen yliopisto. http://www.slideshare.net/JormaEnkenberg/tulevaisuuden-oppimisymparist-opiskelijoiden-tulkitsemana?next_slideshow=1
  2. Viktoria Kulmala (2010) Koulun ja kirjaston yhteistyö. Case: Mynämäen kunta. Lahden amk. Opinnäytetyö https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/22173/Viktoria_Kulmala.pdf?sequence=2
  3. Lukuinto-ideapankki http://www.lukuinto.fi/ideapankki.html ja opas fhttp://www.lukuinto.fi/media/materiaalit/lukuinto_opas.pdf
  4. Anu Ojarannan blogi http://anuojaranta.blogspot.fi/

3. kesäkuuta 2015

Sukusaaga libanonilaisittain

Rabih Alameddine: Hakawati, tarinankertoja.
Bazar, 2015.
613 sivua.

Tämän blogin yhtenä tarkoituksena on nostaa esiin niitä mielestäni huomioimisen arvoisia teoksia, jotka ovat jostain syystä jääneet tai jäämässä pimentoon. Ensimmäinen löytöni on Rabih Alameddinen Hakawati, tarinankertoja (The Hakawati). Kysymyksessä on sukusaaga, mutta ehkä vähän erilainen sellainen.

Alameddinen teos on vaativa luettava. Kirja on paksu järkäle, jossa teksti ryöppyää juuri niin vuolaasti kuin me länsimaiset lukijat voimme vain kuvitella arabikulttuurin jäsenten itseänsä ilmaisevan. Realistisen ydintarinan rinnalla kulkee useampi sadunomainen rinnakkaistarina tai tarinanpätkä. Ensimmäisellä lukukerralla ohittelin sujuvasti näitä, koska mielestäni ne haittasivat realistisen kerronnan etenemistä, ja halusin niin kovasti tietää, mitä tämä libanonilaisperhe tulee elämässään kokemaan. Toisella lukukerralla muutin lukutapaani ja sen myötä myös näkemystäni siitä, että sivutarinat olisivat olleet vähän turhaa kerronnan rikastetta. Niillä olikin oikeasti oma aito tehtävänsä. Yksittäisen libanonilaisperheen perheen tarina sai näiden kertomusten myötä kontekstinsa.

Teoksen nimi Hakawati on kerta kaikkiaan osuva. Nimen myötä opin ainakin kolme asiaa. Ensimmäinen oppini oli se, ettei hakawati ollutkaan erisnimi! Seuraavaksi opin sen, että sana itse asiassa tarkoitti kokonaista "ammattiryhmää". Olen aina tiennyt sen, että Lähi-Idässä sijaitsee tuhansien ja yksien satujen valtakunta. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että siellä olisi ollut oikeasti henkilöitä, jotka pystyivät elättämään itsensä tarinoinneillaan. Tällaisia ammattilaisia olivat hakawatit. Nykyään heitä voi etsiä Youtubesta, ehkä myös joltain perinnemessuilta, mutta aiemmin he - kai - olivat osa elävää arabialaista kansankulttuuria. Sääli, että tämäkin kulttuuri on katoamassa ”kirouksen” ja ”kaksinkertaisen kirouksen”, radion ja television voittokulun myötä. Kolmanneksi opin sen, kuinka teoksen nimi voi asemoida lukijan kuuntelijaksi. Itse luen useimmiten silmilläni. Mietin sitä, kuinka arkkitehtonisesti teos rakentuu, mittailen pisteitten ja pilkkujen paikkoja, havaitsen huonosti perusteltuja rakenteita ja kehnoja lauseita. Alameddinen Hakawati lumosi minut auditiivisuudellaan. Unohdin niin mittatikun kuin metronominkin ja haltioiduin itse tarinankerrontatilanteesta. Halusin niin kovasti olla osa hakawatien kuulijakuntaa.

Kirjailija kirjoittaa hyvin, joskin hengästyttävästi - tai ainakin lukija hengästyy. Tarinan pätkiä ja risteileviä kertojaääniä sinkoilee joka suuntaan. Lukija totisesti istahtaa itämaiselle tarinankerronnan taikamatolle. Realistinen ja fantastinen kerronta vuorottelevat välillä sopuisasti, välillä riidellen. Kirja täyttyy uljaista sotasankareista, miesten päät hurmaavista naisista, papukaijoiksi itsensä muuttavista pikkudemoneista, joiden nimet ja persoonallisuuden piirteet ovat lainoja Raamatusta tai Koraanista. Adam, Esra, Jaakob, Iisak, Job ja kumppanit ovat helvetillisimmät pikku riiviöt, mihin olen vähään aikaan tutustunut. Yhtä aikaa myyttisten tarinoiden kanssa lukija tutustuu al-Khattarien varsin originelliin libanonilaissukuun. Samalla teos esittää yhden kiinnostavan tulkinnan Lähi-idän, erityisesti Libanonin, kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä. Tämän parempaa Libanonin historian oppituntia tulen tuskin koskaan saamaan. Tai sanotaanko niin, että elävämpää!

”Olen viettänyt monta elämänikää kaukana kodistani. Sydämeni on ollut teljettynä aivan liian kauan. Vähinkin osoitus siitä, mitä olisi voinut olla, on minulle mahdoton kestää.”

Näihin sanoihin päättyy yksi teoksen lukuisista sisäkertomuksista: tarina suuren suuresta luopumisesta. Itse asiassa koko teos kuvaa luopumista. Kuva ei kuitenkaan ole lohduton. Enemminkin se on armollinen. Elämä jatkuu aina vaan – jossain. Ja tarinat myös…
 
Copyright 2010 Mikko Levo and Ina Westman. Powered by Blogger
Blogger Templates created by Deluxe Templates
Blogger Showcase