11. kesäkuuta 2015

Konkreettiset ja kuva(anno)lliset murhamiljööt

Dekkariviikolla palasin Tappaviin tienoisiin ja niiden tapahtumapaikkoihin. Kirjaa varten haastattelemani kotimaiset jännityskirjailijat kertoivat tutustuvansa kirjojensa tapahtumapaikkoihin ennalta voidakseen kuvailla niitä uskottavasti. Useat valokuvaavat kohteita ja pitävät miljöön mielessään alueen kartan avulla.

Kamera dekkarikirjalijan aseena 

Timo Sandbergilla "on ensin käsitys siitä, mihin ympäristöön kirjan tapahtumat sijoittuvat. Varsinainen kirjan alku on siinä vaiheessa vain pieni siemen alitajunnassa. Alan kehitellä juttua ja siemen kasvaa, se on kuin tarrapallo, kerää kaikenlaista tarinaan liittyvää mukaansa. Tarinan ehdoilla valitsen tapahtumapaikat, käyn usein tutustumassa niihin ja mietin vaikka, että miten kyseinen rikos on voinut täällä tapahtua.”

Carita Forsgren, Jänistanssi- ja Perintö-kirjojen kirjoittaja kertoo, että Jänistanssi-kirjaa varten hän kävi valokuvaamassa kymmeniä eri paikkoja kotikaupungissaan Tampereella. “Perintö-kirjan tapahtumat sijoittuvat neljään maahan ja kahdelle eri mantereelle, joten kaikissa paikoissa en päässyt käymään itse. Käytin kumminkin jossain määrin Google Streetview'ta, sekä löytämiäni kuvauksia kiinalaisista kaupungeista.”

Kuten Forsgren, myös Timo Sandberg käyttää kameraa apuna tarinansa ympäristöä rakentaessaan. “Tutustun usein tapahtumapaikkoihin ja joskus otan niistä valokuvia. Esimerkiksi Kalmankokon alussa Lahden vesitornista putoaa nainen. Veljeni harrastaa valokuvausta ja hän pyysi päästä kuvaamaan Lahtea vesitornista. Hän sai erikoisluvan ja minä änkesin mukaan. Kuvasimme Lahtea eri puolilta ja katselimme, missä on sopiva paikka pudottaa nainen kalliolle.”

Sandbergin toinen esimerkki liittyy Dobermanni-kirjaan. ”Tuusulan Krapinhovin tunsin jo ennestään, mutta kun aloin kehitellä kirjaa, menin sinne kameran kanssa. Kuvasin savusaunaa ja ympäristöä. Kesken kaiken joku paikan johtaja tuli kyselemään, että mitä nuuskin siellä. Selitin ajattelevani tätä yhdeksi kirjan tapahtumaympäristöksi. Hän innostui, että sehän on tosi hyvää mainosta, esitteli minulle kaikki tilat, pääsin kuvaamaan salia ja majoitushuoneita. En raaskinut sanoa hänelle, että täällä tullaan tylysti murhaamaan yksi ammattiyhdistysliikkeen merkkihenkilö. Olisi voinut innostus lopahtaa.”

Miljööt ovat tärkeitä myös Leena Lehtolaiselle. “Koska käytän olemassa olevia paikkoja, ovat ne usein jollain tavalla minulle merkityksellisiä. Jos vaikka matkalla tai metsäretkellä törmään paikkaan, joka voisi olla käyttökelpoinen, teen muistiinpanoja ja joskus jopa otan valokuvia.” Myös Pasi Lönn kertoo käyttävänsä kameraa kirjojensa miljööseen tutustuessaan. Kirjailijoiden vastaukset herättävät kiinnostuksen heidän valokuvakokoelmiaan kohtaan!

Maastokäyntejä murhamaisemiin

Seppo Jokinen sen sijaan aloittaa hieman toisin, vaikka hänkin tekee maastokäyntejä kirjoitusprosessin kuluessa. “ Kirjoitan kirjani ensimmäisen version pelkästään niiden mielikuvien perusteella, mitkä minulla kustakin paikasta on. Pyrin kuvaamaan kirjojeni tapahtumapaikat mahdollisimman totuudenmukaisesti.” 

Realistisesta miljöökuvauksesta Jokinen onkin saanut paljon positiivista lukijapalautetta. “Kirjani sijoittuvat pääasiassa Tampereelle. Olen asunut suurimman osani täällä ja tunnen kaupunkini hyvin. Hiomisvaiheessa sitten käyn paikan päällä tarkistamassa tarinan kannalta keskeisimmät paikat, lähinnä juuri siksi että löytäisin niihin mainitsemiani tunnelmaa tukevia yksityiskohtia. Tosin nykyinen tietotekniikka kaikkine karttapalveluineen, katu- ja maisemakuvineen tuo joskus kiusauksen luistaa näistä tarkistuskäynneistä.” Muistikuvat eivätkä pelkät tietokoneen näytölliset kuitenkaan kerro koko totuutta miljööstä. Tarvitaan myös lähikosketus maisemaan.

“Kirjan miljöö on tarinan ydin. Itse rakastan tapahtumapaikkoja, joilla on luonnetta, yksityiskohtia joita kuvata”, kertoo Christian Rönnbacka. Hän tutkii kirjojensa miljöitä hyvinkin konkreettisesti. “Tutustun ympäristöön aina kun mahdollista. Joskus saatan istua autossa kirjoittamassa kohtauksen tapahtumapaikalla, silloin sen saa eläväksi. Sepelin narskumaan kengän alla, tihkusateessa vuotavan rännin joka tiputtaa vettä. Punarinnan lentämään tammenoksalle. Pöllön huudon, joka rikkoo öisen hiljaisuuden.”

Miljöön, maiseman ja tunnelman aistiminen on osoittautunut hyödylliseksi myös Pasi Lönnin kirjoitusprosessissa: ”Olen saanut palautetta esikoiseni Hyppy syvyyteen -nuortendekkarin kohdasta, joka sijoittuu Harjulle, Neron portaisiin. Moni lukija on sanonut sen olevan paras kohta kirjassa, vaikkei siinä oikeastaan tapahdu mitään. Mietin, että miksi kummassa. Sitten tajusin: se oli kirjan tapahtumapaikoista ainut, missä kävin paikan päällä fiilistelemässä. Uskon, että itse koettu tunne siirtyy tekstiin ja tästä syystä olen alkanut käydä paikoillani.”

Tutut ja tunnistettavat tapahtumapaikat

Rönnbacka kirjoittaa hänkin paikoista, jotka ovat tunnistettavissa. “Valitsen tapahtumapaikaksi yleensä minulle tutun paikan, tai etsin paikan joka sopii tapahtumiin.” Toisinaan käykin niin, että todellisuus jäljittelee kirjallisuutta. “Joskus kirjoittaessa tapahtuu hauskoja yhteensattumia. Kirjoitin Luukkiin kallion päälle erikoisen puun, joka toimi maamerkkinä huumekätkölle [Operaatio Troijalaisessa]. Kun seuraavana viikkona kapusin kalliolle, oli kuvailemassani paikassa kaatunut puu, joka oli jatkanut elämäänsä ja sen runko teki ison kaaren. Siinä sitten ihmettelin, koska en tiennyt puun  olevan siellä ennen kuin kävin paikalla.”

Pasi Lönn, sekä lapsille että aikuisille jännitystä kirjoittanut, valitsee paikat, jotka itse tuntee ja tietää. “Näin uskon pääseväni paikkakuvauksessa syvälle ja toisaalta löytäväni tutuista paikoista uutta niin itselleni kuin lukijoille välitettäväksi. Lisäksi vältyn taustatyöltä. Kirjoitan itseni kautta ja näen ja tunnen paikat näkyinä, jotka kirjoitan auki.” 

Lisäperustelutkin ovat selviä: “Miksi hemmetissä yrittäisin kuvailla Skotlannin nummia tai Saharan aavikkoa, koska voin kirjoittaa uskottavasti niinkin upeista paikoista kuin Äänekoski ja Jyväskylä?” Hän yhtyy muiden kirjailjoiden näkemykseen miljöön ja sen hyvän kuvauksen merkityksestä. “Miljöö luo pohjan, kirjailijalle temmellyskentän. Se luo tarinalle mahdollisuudet ja toisaalta asettaa sille rajat. Fyysinen miljöö luo myös tarinan henkistä miljöötä.”

Tutusta ympäristöstä kirjoittaminen on rikosromaanien maailmassa yleistä. Niin tekee myös Matti Laine.Helsinki oli luonnollinen valinta, koska se on kotikaupunkini ja tunnen sen hyvin. Pyrin löytämään kirjojeni tapahtumien näyttämöiksi paikkoja, joihin lukija voi helposti ja uskottavasti sijoittaa kuvaamani ihmiset. Viimeisin päähenkilöni, entinen jääkiekkomaalivahti ja nykyinen alamaailman toimija Elias Vitikka löytyy luontevasti jäähallilta, toimistoltaan Vallilasta, asunnoltaan Etelä-Haagasta tai nojailemasta tiskiin Kallion kapakoista keskustan luxus-yökerhoihin.” 

Miljöövalinnoilla voi myös luoda jännitteitä ja pistää lukijankin ajatukset raksuttamaan. “Erityistä mielenkiintoa ja ristivalotusta syntyy, kun laittaa päähenkilön paikkaan missä hän EI ole kuin kotonaan. Mitä esimerkiksi tekee Elias Vitikka Hop-Lopissa? Tai Kiasmassa? Mitä on tapahtunut, että hän tulee viettäneeksi aikaa näissä paikoissa? Miten hän nämä paikat näkee ja kokee?”

Pasi Luhtaniemi, joka debytoi kirjallaan Sokea piste vuonna 2013, toteaa hänkin miljööllä olevan merkitystä. “Yhtä tärkeää on, etten sijoita romaanejani yhteen faktuaaliseen tapahtumapaikkaan  kuten olemassa olevaan kaupunkiin tai seutuun. Koen pystyväni kertomaan enemmän valitsemastani teemasta ja motiiveista, kun saan luoda oman "kaupunkini" niistä kaupungeista, joista minulla on elämyksellistä kokemusta.” Myös Sokean pisteen taustalla on siis olemassa olevia paikkoja, mutta juuri kirjaan kuuluvana yhdistelmänä. 

Luhtaniemikin tarvitsee miljöön rakentamisessa kuvallista aineistoa. “Sokeaa pistettä kirjoittaessani valokuvasin ja keräsin leikekirjaa mitä erilaisimmista paikoista, jotka kiehtoivat mielikuvitustani, ja nyt toisen dekkarin kanssa (työn alla; julkaistaan helmikuussa 2015) leikekirjan pito on ollut entistä systemaattisempaa. Kirjalla pitää olla oma kokonainen maailma, ja jos se ei ole Helsinki, Jyväskylä tai Oulu, se on rakennettava pala palalta.” Luhtaniemen kommentteja ajatellen on sopivaa, että kirjan miljöö on pitkälti verkkomaailma. “Tarina ja henkilöt tulevat aina ennen tapahtumaympäristöä, koska ne kantavat teoksen motiiveja ja lopulta sitä teemaa, jonka haluan avata lukijoille. Mutta juuri tapahtumaympäristö antaa kaikelle lihan ja sykkeen.”

Matti Laineella ei tiettävästi ole leikekirjaa, mutta hänkin pitää tapahtumapaikkoihin tutustumista yhtenä kirjailijan ammatin antoisimmista osa-alueista. ”Jos tiedän, että haluan tietyn kohtauksen tapahtuvan tietyssä paikassa, enkä tunne kyseistä paikkaa tarpeeksi, hankkiudun vierailulle. Se on yksi kirjailijantyön hienoimmista puolista: pääsee paikkoihin, joihin ei normaalisti pääsisi. Usein se johtaa siihen, että samalla tapaa myös ihmisiä, joita ei normaalisti tapaisi.” 

Ajankuvalla uskottavuutta

Sukuvihan kirjoittajan Kimmo Miettisen lähestymistapa on variaatio samasta teemasta. Hänen lähtökohtanaan ovat henkilöt ja miljöössä merkittävintä ajankuva, jota voi luoda esimerkiksi musiikillisilla viittauksilla. “Osa [tapahtumapaikoista] on omasta elämästä tuttuja, joitakin olen käynyt jälkikäteen varmistamassa, paljon on Google Mapsin varassa. Joitakin on suodattunut elokuvan/television kautta.” Kuitenkin myös Markus Imatran tarinassa “jokseenkin kaikki paikat ovat oikeasti olemassa”.

Uskottavuus, lukijalle tarjottavat samastumisen mahdollisuudet ja faktojen osuvuus vaikuttaa suomalaiskirjailijoiden kommenttien perusteella olevan dekkaristeja yhdistävä tekijä.  “Dekkarit ovat usein parhaita matkailumainoksia”, huomauttaa Jokinen. “Esimerkiksi Henning Mankellin Wallander-sarjan Ystadiin tehdään ryhmämatkoja Suomesta asti samaten kuin komisario Morsen Oxfordiin. Myös minun Koskisteni tapahtumapaikkoja tullaan katsomaan kauempaakin.” Mihin kirjalliseen kaupunkiin sinä tutustut dekkariviikolla?

Kirjastot dekkareissa - Tappavista tienoista myös Kirjastolehdessä: http://kirjastolehti.fi/artikkelit/artikkeli/552/kaidalla-polulla/

4. kesäkuuta 2015

Profeetat vierailla mailla

Suomalaiset kirjastoammattilaiset ovat haluttuja keulahahmoja kansainvälisissä ympyröissä. Suomen kirjastoseuran Sinikka Sipilä päättää tänä kesänä puheenjohtajakautensa maailmanlaajuisen kirjastoseurojen yhteisön, IFLAn vetäjänä. Kansalliskirjaston kirjastoverkkopalveluiden johtaja Kristiina Hormia-Poutanen luotsaa LIBERiä, Euroopan tieteellisten kirjastojen seuraa. Nyt myös EBLIDA, eurooppalainen kirjasto-, tietopalvelu- ja arkistoalan seurojen yhteenliittymä, saa tulevalle kolmivuotiskaudelle suomalaisen puheenjohtajan, kun kirjastoseuran hallituksen puheenjohtaja Jukka Relander äänestettiin tähän kirjastoalalla merkittävään luottamustehtävään. 

Suomalaisesta kirjastoarkkitehtuurista, korkeista kävijä- ja lainausluvuista sekä lajissaan ensimmäisistä kansallisista strategioista on puhuttu jo pitkään. Nyt vientituotteita ovat myös kotimaiset kirjastoalan osaajat, joita arvostetaan asiantuntijoina kansainvälisissä piireissä.

Osaaminen julki omassa kunnassa

Entä kotimaisissa ympyröissä sitten? Yhdeksän alueellisen ops2016-aiheisen koulutuspäivän jälkeen on todettava, ettei kirjastolaisten osaamista ja asiantuntemusta vieläkään koulumaailmassa tunneta – muista hallintokunnista puhumattakaan - kirjavinkkausta ja verkkokirjaston käytön opastusta lukuunottamatta. Kirjasto on kouluille paikka, joka tarjoaa aineistoja, mitä se tietysti onkin – mutta myös paljon muuta. 

Tilanne ei ole radikaalisti petraantunut muutaman vuoden takaisesta, jolloin pienen varsinaissuomalaiskunnan rehtorit eivät osanneet kysyttäessä toivoa ja odottaa kirjastolta mitään, koska eivät tienneet, mitä on tarjolla. 

Sama hämmennys kuultaa opettajaopiskelijoiden viiden vuoden takaisissa mietteissä tulevaisuuden oppimisympäristöistä: kouluilla voisi olla ‘kummikirjastonhoitaja’, siis yhteyshenkilö paikallisessa kirjastossa. 

Tulevina kulta-aikoina verkossa voisi olla kirjasto, jonka hyllyjä selaamalla löytäisi haluamaansa aiheeseen liittyviä aineistoja. Ja jos tiedonhaku tyssäisi umpikujaan, apuun tulisi virtuaalinen kirjastonhoitaja, joka opastaisi eteenpäin ja vastaisi kysymyksiin. Kaikki tämä oli jo tarjolla vuonna 2010, mutta opettajankoulutuksessa siitä ei tiedetty eikä osattu kertoa. Tieteiskirjallisuuden maailmoista ei ollut kyse. 

Hyvistä käytännöistä kaikkien todellisuutta 

Valtakunnallisessa Lukuinto-ohjelmassa on uurastettu kolme vuotta ja tuloksena on monin paikoin konkreettisia toimintoja, yhteistyömuotoja ja myös yhteistä opetussuunnitelmatyötä. Hankkeen ideapankki ja hiljattain julkaistu opas pursuavat ideoita. Ilahduttavia kirjaston ja koulun yhteisiä tutkivan oppimisen kokeiluja on toteuttanut Turun seudulla Anu Ojaranta, jonka kloonaaminen muuallekin olisi mainiota.

Edelleen on kuitenkin työmaata edessä, ja nykyisen hallitusohjelman valossa työn painoarvo on entistä suurempi. Kouluista ei osata tulla kirjasto-osaajia avuksi hakemaan, koska ei tiedetä, minkälaista tukea opetussuunnitelman tavoitteisiin on saatavilla. Monilukutaito, oppimisen taidot ja kriittinen lukutaito soittavat kyllä kelloja kirjastolaisen perehtyessä opseihin, mutta kouluissa ei monikaan arvaa, mitä voitaisiin saavuttaa kirjasto- ja opetustoimien yhteisellä suunnittelulla.

Käytännön yhteistyötä ja erinomaista sellaista tehdään lukemattomissa kunnissa, mutta miten tulisieluisten kumppaneiden ponnistuksille taataan jatkuvuus ja resurssit, jotta siitä pääsevät osallisiksi kaikki koululaiset, eivät vain tiettyjen kuntien, yksittäisten koulujen tai pahimmillaan vain joidenkin luokkien oppilaat? 

OPS-suunnitteluun osallistuminen sekä tiedonhaun ja kirjastonkäytön selkeä sitominen opetussuunnitelman tavoitteisiin on kestävämpi ratkaisu. Siihen puolestaan vaaditaan tehdystä ja suunnitteilla olevasta työstä tietoisia opetustoimen johtohahmoja: sivistysjohtaja ja rehtoreita. 

Yhteiset tavoitteet

Tästä syystä pallo on - edelleen - kirjastoilla. On tarjouduttava ja tyrkyttäydyttävä, avattava ammattitaidon syvintä olemusta, kerrottava kuinka oppimistuloksia voidaan edistää mediakasvatuksen keinoin. On muistutettava, että lukuelämykset antavat opittavalle sisältöä ja tukevat oppimista. Täytyy huomauttaa, ettei ainoa yhteistyökumppani ole äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, vaan kaikissa oppiaineissa on tunnettava juuri kyseiselle aiheelle ominaiset tiedonlähteet ja –hankinta. On näytettävä, miten otolliset puitteet verkkokirjaston käytön ja tiedonhaun opastukselle monialaiset oppimiskokonaisuudet ja niissä harjoitettava ilmiöpohjainen, tutkiva oppiminen tarjoavat. 

Jos tätä tietoa ei opetushenkilöstölle ja erityisesti johtotasolle päästä kertomaan, ei myöskään päästä keskustelemaan resursseista, rooleista ja työnjaosta. Tavoitteet ovat yhteiset: oppijoiden lukuhalun, -harrastuksen ja monipuolisten lukutaitojen edistäminen. Niiden edistäminen on osoittautumassa aiempaakin suuremmaksi haasteeksi, josta kukaan toimijoista ei selviä yksin. 

aihetta pohti
Päivi Jokitalo Löykkiön kirjastosta
kirjastoalan moniottelija, kirjojen ja kertomusten ystävä

Tekstissä mainitut lähteet: 

  1. Jorma Enkenberg (2010) toim.: Tulevaisuuden oppimisympäristöt opiskelijoiden tulkitsemina. Itä-Suomen yliopisto. http://www.slideshare.net/JormaEnkenberg/tulevaisuuden-oppimisymparist-opiskelijoiden-tulkitsemana?next_slideshow=1
  2. Viktoria Kulmala (2010) Koulun ja kirjaston yhteistyö. Case: Mynämäen kunta. Lahden amk. Opinnäytetyö https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/22173/Viktoria_Kulmala.pdf?sequence=2
  3. Lukuinto-ideapankki http://www.lukuinto.fi/ideapankki.html ja opas fhttp://www.lukuinto.fi/media/materiaalit/lukuinto_opas.pdf
  4. Anu Ojarannan blogi http://anuojaranta.blogspot.fi/

3. kesäkuuta 2015

Sukusaaga libanonilaisittain

Rabih Alameddine: Hakawati, tarinankertoja.
Bazar, 2015.
613 sivua.

Tämän blogin yhtenä tarkoituksena on nostaa esiin niitä mielestäni huomioimisen arvoisia teoksia, jotka ovat jostain syystä jääneet tai jäämässä pimentoon. Ensimmäinen löytöni on Rabih Alameddinen Hakawati, tarinankertoja (The Hakawati). Kysymyksessä on sukusaaga, mutta ehkä vähän erilainen sellainen.

Alameddinen teos on vaativa luettava. Kirja on paksu järkäle, jossa teksti ryöppyää juuri niin vuolaasti kuin me länsimaiset lukijat voimme vain kuvitella arabikulttuurin jäsenten itseänsä ilmaisevan. Realistisen ydintarinan rinnalla kulkee useampi sadunomainen rinnakkaistarina tai tarinanpätkä. Ensimmäisellä lukukerralla ohittelin sujuvasti näitä, koska mielestäni ne haittasivat realistisen kerronnan etenemistä, ja halusin niin kovasti tietää, mitä tämä libanonilaisperhe tulee elämässään kokemaan. Toisella lukukerralla muutin lukutapaani ja sen myötä myös näkemystäni siitä, että sivutarinat olisivat olleet vähän turhaa kerronnan rikastetta. Niillä olikin oikeasti oma aito tehtävänsä. Yksittäisen libanonilaisperheen perheen tarina sai näiden kertomusten myötä kontekstinsa.

Teoksen nimi Hakawati on kerta kaikkiaan osuva. Nimen myötä opin ainakin kolme asiaa. Ensimmäinen oppini oli se, ettei hakawati ollutkaan erisnimi! Seuraavaksi opin sen, että sana itse asiassa tarkoitti kokonaista "ammattiryhmää". Olen aina tiennyt sen, että Lähi-Idässä sijaitsee tuhansien ja yksien satujen valtakunta. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että siellä olisi ollut oikeasti henkilöitä, jotka pystyivät elättämään itsensä tarinoinneillaan. Tällaisia ammattilaisia olivat hakawatit. Nykyään heitä voi etsiä Youtubesta, ehkä myös joltain perinnemessuilta, mutta aiemmin he - kai - olivat osa elävää arabialaista kansankulttuuria. Sääli, että tämäkin kulttuuri on katoamassa ”kirouksen” ja ”kaksinkertaisen kirouksen”, radion ja television voittokulun myötä. Kolmanneksi opin sen, kuinka teoksen nimi voi asemoida lukijan kuuntelijaksi. Itse luen useimmiten silmilläni. Mietin sitä, kuinka arkkitehtonisesti teos rakentuu, mittailen pisteitten ja pilkkujen paikkoja, havaitsen huonosti perusteltuja rakenteita ja kehnoja lauseita. Alameddinen Hakawati lumosi minut auditiivisuudellaan. Unohdin niin mittatikun kuin metronominkin ja haltioiduin itse tarinankerrontatilanteesta. Halusin niin kovasti olla osa hakawatien kuulijakuntaa.

Kirjailija kirjoittaa hyvin, joskin hengästyttävästi - tai ainakin lukija hengästyy. Tarinan pätkiä ja risteileviä kertojaääniä sinkoilee joka suuntaan. Lukija totisesti istahtaa itämaiselle tarinankerronnan taikamatolle. Realistinen ja fantastinen kerronta vuorottelevat välillä sopuisasti, välillä riidellen. Kirja täyttyy uljaista sotasankareista, miesten päät hurmaavista naisista, papukaijoiksi itsensä muuttavista pikkudemoneista, joiden nimet ja persoonallisuuden piirteet ovat lainoja Raamatusta tai Koraanista. Adam, Esra, Jaakob, Iisak, Job ja kumppanit ovat helvetillisimmät pikku riiviöt, mihin olen vähään aikaan tutustunut. Yhtä aikaa myyttisten tarinoiden kanssa lukija tutustuu al-Khattarien varsin originelliin libanonilaissukuun. Samalla teos esittää yhden kiinnostavan tulkinnan Lähi-idän, erityisesti Libanonin, kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä. Tämän parempaa Libanonin historian oppituntia tulen tuskin koskaan saamaan. Tai sanotaanko niin, että elävämpää!

”Olen viettänyt monta elämänikää kaukana kodistani. Sydämeni on ollut teljettynä aivan liian kauan. Vähinkin osoitus siitä, mitä olisi voinut olla, on minulle mahdoton kestää.”

Näihin sanoihin päättyy yksi teoksen lukuisista sisäkertomuksista: tarina suuren suuresta luopumisesta. Itse asiassa koko teos kuvaa luopumista. Kuva ei kuitenkaan ole lohduton. Enemminkin se on armollinen. Elämä jatkuu aina vaan – jossain. Ja tarinat myös…
 
Copyright 2010 Mikko Levo and Ina Westman. Powered by Blogger
Blogger Templates created by Deluxe Templates
Blogger Showcase