23. joulukuuta 2015

Elämä hiljaista miestä kuljettaa

John Williams: Stoner
306 s.
Bazar

Toisille annan toiset askareet, vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.

Jostain syystä juuri tämä lause Aale Tynnin rakastetusta runosta pyörii ajatuksissani luettuani John Williamsin Stonerin. Tämä kirja on erinomainen esimerkki kirjallisuuden - ja kaiken taiteen - monimerkityksellisyydestä. John Williamsin teos antaa lukijalle samaistumispintaa hyvin monenlaiseen pohdintaan. Ehkä tästä syystä noin viisikymmentä vuotta sitten julkaistu ja silloin vähälle huomiolle jäänyt romaani elää nyt 2010-luvulla uutta tulemistaan. Itsessään teos on hyvin perinteinen tarina yhden ihmisen elämänkaaresta. Amerikkalainen köyhä maalaispoika tekee vuosisadan alkupuoliskolla luokkaretken. Romaanin nimihenkilö, Stoner, päätyy pienen, ei niin kovin arvostetun, yliopiston kirjallisuuden apulaisprofessoriksi ja avioituu syvässä etelässä kasvaneen pankkiirin tyttären kanssa. Näennäisesti Stonerin elämä on sarja onnistumisia, mutta pohjimmaltaan tämä ei ole lainkaan sitä. Avioliitto osoittautuu onnettomaksi, myös hänen tyttärensä ajautuu epäonniseen avioliittoon, ja Stonerin keski-iässä kokema syvä rakkaussuhde nuorehkoon kirjallisuudentutkijaan päättyy olosuhteiden pakosta eroon. Ainut asia, mikä miehen elämässä on pysyvää ja ainakin osittain myös palkitsevaa, on hänen opettajantyönsä. Tavassa, miten nimihenkilö suhtautuu työhönsä, välittyy lukijalle kuva työlleen sitoutuneesta ja siihen myös pakenevasta ihmisestä. Stonerilta puuttuu kokonaan kyky - tai paremminkin - halu luoda uraa. Hänen opiskeluaikainen ystävänsä päätyy samaisen yliopiston dekaaniksi, mutta Stoner ei havittele edes oman laitoksensa esimiehen paikkaa, vaikka hän olisi ollut virkavuosiltaan oikeutettu tähän.

Vaikka romaanin perustarina on monella tapaa tavanomainen ja arkipäiväinenkin, teos on mielenkiintoinen ja monta lukemiskertaa kestävä. Romaani tuo mieleen niin Eugene O’Neill’n kirjoittamat avioliittohelvetit kuin Tsehovilaiset elämänpettymyksen kuvaukset. Synkkä teos ei kuitenkaan ole. Ennemminkin se on haikean katkera kuvaus tavallisen ihmisen tavallisesta elämänkaaresta. Sarjasta oikeita ja vääriä valintoja, tehtyjä ja tekemättömiä tekoja. Henkilöhahmona Stoner on varsin miellyttävä. Mies on hiljainen puurtaja, joka mieluummin väistyy kuin taistelee, jopa raivostuttavuuten asti.  Vain muutaman kerran Stoner on aktiivinen itsenäinen toimija. Ensimmäinen tällainen teko on se, kun hän vaihtaa oppiainettaan maataloustieteestä kirjallisuuteen, seuraavaksi hän ihastuu eräillä kutsuilla tulevaan vaimoonsa ja viimeinen tällainen itsenäinen ele on, kun hän opettajana kieltäytyy hyväksymästä erään opportunistisen opiskelijan kehnoa tutkintosuoritusta. Ensimmäinen teko johtaa miehen opettajaksi.  Seuraava teko vie Stonerin avioliittoon, jossa epävakaa aviovaimo pyörittää parisuhdekuviota, miten tahtoo tuhoten samalla heidän yhteisen tyttärensä mahdollisuudet tasapainoiseen elämään. Kolmas kerta, kun Stoner toimii aktiivisesti, on mieleenpainuva kuvaus siitä, miten ihmisten väliset vuorovaikutus- ja valtakuviot pahimmillaan toimii. Täysin moraaliton pyrkyri päihittää työlleen sitoutuneen apulaisprofessorin. Nuoren miehen kelvoton opintosuoritus hyväksytään ja ura yliopistomaailman “valeopettajana” mahdollistuu. Ei siis mitään uutta auringon alla. Ihminen on aina sama. Sukupolvista toisiin menestys lankeaa sujuvasanaisille ja terävillä kyynärpäillä varustetuille uraohjuksille.

Romaanin yksi keskeisin kysymys on se, miksi päähenkilö useimmiten väistyy? Entä mitä näistä väistöliikkeistä seuraa? Rauhaa ja tasapainoa? Itse asiassa ei kumpaakaan. Jollain tasolla Stonerista piirtyy kuva elämänpelkurista - ja siksi hänen hahmonsa tulee niin lähelle lukijaa. Oletan, että ainakin keski-ikäiselle lukijalle tulee jossain vaiheessa elämää hetki, jolloin hän miettii melko raadollisesti omia valintojaan. Siksi tämä romaani on myös niin lohdullinen. Elämästähän tässä on vain ollut kysymys. Romaanin viimeisillä sivuilla syöpään kuoleva päähenkilö antaa lukijalle synninpäästön. Tämäkin elämä, kaikkine virheineen, on ollut elämisen arvoinen. Mitä muutakaan elämä lopulta on kuin sarja muutamia oikeita valintoja ja lukematon määrä virheliikkeitä. Jos Stoner ja hänen vaimonsa olisivat osanneet olla jotain muuta, he ja heidän tyttärensä olisivat ehkä tulleet onnelliseksi. Mitä muutakaan kaksi vajailla ihmissuhdetaidoilla varustettua ihmistä olisi voinut saada aikaiseksi? Jollain tapaa jokamies Stoner on syvästi inhimillinen hahmo. Kaarisiltaa mies ei rakenna koskaan, mutta ne arkiset, “toiset askareet” hän vie kunnialla loppuun.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Outi Hintikka

8. joulukuuta 2015

Ei urbaanilegenda vaan kaupunkitoimisto


Eilisen epätyypiliset työsuhteet ovat tämän päivän selvää kauraa. Yksinyrittäjien, etätyöläisten ja projektista toiseen vaeltavien keikka-ammattilaisten määrä kasvaa. 

Myös kirjastoissa trendi näkyy: maalla ja kaupungissa puhutaan läppärikansasta, joka parkkeeraa sähköpistokkeiden, langattomien verkkojen ja kahvitarjonnan äärelle. Vaikka työtä tekisi yksin, muiden ihmisten läsnäolo voi tuntua hyvältä. 

Osa kirjastoista tarjoaa työtilaa aktiivisesti kuten helsinkiläiset Kirjasto 10 sekä Vallilan ja Kallion kirjastot tai Kouvolan pääkirjasto. 

Kaupunkitoimistojen nimellä kulkevat palvelut kirjastoissa tarjoavat vaihtelevasti erilaisia lisäpalveluja kuten akustoivia tuoleja, jotka sulkevat ympäristön hälinän ulkopuolelle, lukittavia lokerikkoja tai hiljaisia koppeja puhelinkeskusteluja varten. 

Myös Tampereen pääkirjasto Metsoon on meneillään olevassa remontissa rakenteilla työskentelytiloja asiakkaiden käyttöön. 

Kirjasto vai keittiönpöytä?



Ei kirjastoissa työskentely toki ennennäkemätön ilmiö ole ja ainakin opiskelijat ja pääsykokeisiin lukijat ovat tuttuja kaikissa kirjastoissa. Yksityisellä sektorilla toimistohotelleja ja coworking-tiloja on esiintynyt jo pitkään. Työskentelytiloja tarjoava Hub13 linjaa blogissaan näiden kahden palvelumallin eroja näin (3):

 "Tilassa olevien ihmisten on tunnettava luonnollista yhteyttä tehdä työtä yhdessä muutoin koko hommassa ei ole mitään järkeä. Yhtä hyvin voisi valita kahvilan, keittiönpöydän tai kirjaston sen perusteella mikä on lähinnä. Ilman tilan yhdistäviä tekijöitä, ei side tilaan muodostu pitkäkestoiseksi.”

Näin varmaan onkin, mutta monelle käyttäjälle nimenomaan kirjasto on tilana merkityksellinen: se on yhteinen, julkisin varoin ylläpidetty palvelu, jossa voi kohdata erilaisia käyttäjiä. Tämän mainitsevat monet kirjastoa ainakin satunnaisesti työntekoon hyödyntävät amerikkalaiskäyttäjät (1): 

"Human connections are the main reason that entrepreneurs are drawn to coworking spaces. 
These professionals do not want to work from home or at an anonymous coffee shop; they want to develop meaningful relationships, share their opinions, and receive feedback from peers. 
The library has an opportunity to be one of those places where entrepreneurs can succeed and thrive."


Samassa Public Libraries Online -julkaisun artikkelissa (1) todetaan, että yksinyrittäjien lukumäärä on Yhdysvalloissa jo nyt 18 miljoonaa. 

Vuoteen 2019 mennessä heitä arvioidaan olevan jopa 40 miljoonaa. Siitä riittää kyllä kirjastoillekin siivunsa. Vaikka volyymi on toinen, suunta on meilläkin sama. Mitä palveluita tarjoamme, millaisille työläisille ja minkälaisilla ehdoilla?

Mikä muoto, mikä valuutta?


Olisiko meillä mahdollista soveltaa Will Shapiron PC World -lehdessä (2) esittämiä ehdotuksia, joissa kirjasto tarjoaa coworkereille työpisteen, josta käyttäjät maksavat sijoittamalla 10-20 % työajastaan opastamalla asiakkaita, vastaamalla oman alansa tietopalvelukysymyksiin, mentoroimalla kirjaston käyttäjiä?

Kolmen päivän työtilasta kirjasto veloittaisi 10 % työajasta kirjastolle, viiden päivän työtilasta puolestaan 20 %. Työpisteen lisäksi nämä kirjastoa hyödyntävät ammattilaiset voisivat käyttää myös kokoushuoneita sovitun viikkotuntimäärän ajan ja mahdollisesti myös kirjastohenkilöstön taukotiloja - tämähän toisi työyhteisöön uudenlaisia ammatillisia ajatuksia kahvitauoille! 

Aihe oli käsillä myös kuulussa South by Southwest -konferenssissa (4) aiemmin tänä vuonna:

"As the nature of work becomes more entrepreneurial and networked, public libraries are becoming a new force in coworking and collaboration. Hundreds of libraries now support cowork and mobile work spaces—leveraging place, tech and staff, according to the first study to track these trends."


Katso kirjastosaliin. Kuka teillä tekee töitä?


  1. Alvarez, Barbara: Working outside the box: meeting the needs of entrepreneurs. Public Libraries Online. 19.3.2015. http://publiclibrariesonline.org/2015/03/working-outside-the-box-meeting-the-needs-of-entrepreneurs/
  2. Shapiro, Will: Coworking at the Public Library. PC World. 13.10.2015.  http://www.pcworld.com/article/241574/coworking_at_the_public_library.html
  3. Sundell, Ola: Mitä coworking on ja miten se poikkeaa perinteisestä toimistohotellista? 21.9.2015. HUB13. http://www.hub13.fi/mita-coworking-on-ja-miten-se-poikkeaa-perinteisesta-toimistohotellista
  4. SXSW 2015. http://schedule.sxsw.com/2015/events/event_IAP38580 

2. joulukuuta 2015

Kirjallinen myrsky vesilasissa

Tämän syksyn Finlandia-kirjallisuuspalkintoehdokkuus on poikkeuksellisesti synnyttänyt melko kiivan kirjallisuuskeskustelun. Ylen aamutelevisiossa kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen esitti kirjailija Panu Rajalalle kysymyksen taideteoksen tekijyydestä. Tai paremminkin hän ehdotti Rajalan uusimman teoksen Intoilija tekijämerkintöihin lisättäväksi I. K. Inhan nimen. Rajala luonnehti teostaan kollaasitekniikalla tehdyksi elämäkerta- ja dokumenttiromaaniksi. Rajalan mielestä kysymyksessä ei näin ollen ollut tasavertainen yhteistekijyys. Noin neljästäsadasta sivusta ehkä kymmenes on Inhan omaäänistä kerrontaa, loput Rajalan kerrontaa kohteena olevasta I. K. Inhasta.

Hyvää tässä keskustelussa on ollut se, että ylipäätään keskustellaan tekijänoikeuksista. Nykyisten videolainaamojen ja spotifyien aikakaudella moni unohtaa tekijänoikeuskysymykset kokonaan. Opiskelijoiden ja koululaisten vuoksi tarvitaan erityisiä tekstintunnistusohjelmia, jolla mahdolliset luvattomat kopioijat saadaan kiinni, poliisi jahtaa – jos kiireiltään ehtii – nettimaailman tekijänoikeuksia rikkovaa levitystoimintaa.

Toisaalta tämä on ollut myös aivan turha keskustelu: taidehan on aina varastamista, muuntelua ja toisintoa. Mikään taideteos ei synny tyhjästä, vaan se on aina suhteessa johonkin. Omalla seinälläni roikkuu virolaisen taidemaalarin toisinto Munchin Huudosta – aitoa en olisi seinälleni halunnutkaan. Kuitenkin kiinnostuin taulusta juuri siksi, että se oli kommentaari Munchin kuuluisalle työlle. Jopa draaman kaanonin kärkidramaatikko Shakespeare pyöritteli kilpaa aikalaisensa Marlowin kanssa samoja aiheita ja lauseita, joita aiemmat kirjailijat olivat jo käsitelleet.

Tästä taustasta kysymys Rajalan Intoilijan tekijyydestä tekijänoikeusnäkökulmasta on melko epäkiinnostava, mutta kirjallisuudentutkimuksellisesti se on kylläkin mielenkiintoinen. Toivon, että joku tutkija tähän kysymykseen jossain vaiheessa tarttuisikin. Itse luin teoksen juuri tästä syystä. Halusin selvittää, kuinka valittu kerrontaratkaisu tuo lisäarvoa. Vai tuoko lainkaan? Sitä en osannut pelätä, että teokseen liitetyt lainaukset Inhan omista teksteistä olisi laitettu kirjaan vain täytteeksi. Kirjailijalla itsellään riitti sanottavaa ja näkemystä useamman sadan sivun verran. Enkä myöskään osannut pelätä sitä, että Inhalta lainatut tekstit olisivat lähinnä koristeellisesti syventämässä kerrontaa. Mitään ei ole ikävämpää lukea kuin sellaista koristeltua tekstiä, joka pyrkii olemaan syvällisempää tai sivistyneempää kuin itse asiassa onkaan. Tällaista vaaraa tuskin on pitkän linjan kirjallisuudentutkijan kohdalla.

Mietin lukiessani, mitä lisäarvoa nämä Inhan omat tekstit teokselle antavat. Tuovatko ne moniäänisyyttä? Vai monipuolistavatko nämä I. K. Inhasta piirtyvää kuvaa? Näin yhdellä lukukerralla ne eivät mielestäni tee kumpaakaan. Ylipäätään henkilöhahmona Inha jää vähän ohueksi. Kerronta piirtää miehen levottomana kuljeksijana, jolla on Tehtävä – ja ei ole. Lapsuudenperhe, ystävyys- ja rakkaussuhteet jäävät melko pintapuolisiksi.

Lukijan on ymmärrettävä sijoittaa Rajalan kerrontatyyli omaan kontekstiinsa. Kerrontatavaltaan teos lähestyy vuosisadan alun, siis 1900-luvun, tapaa kuvata ihmissuhteita. Edellisen vuosisadan tendenssimäisyys on saanut väistyä. Uudet yhteiskuntaa monella tapaa muuttavat tuulet vaikuttavat myös taidekäsityksiin. Murtuvan sääty-yhteiskunnan airuiksi tulevat yliopistoväki ja usein yläluokkaisesta taustasta tulevat taiteilijat. Kirjailijoista tärkeimpiä olivat Leinon veljekset, Juhani Aho ja vaikkapa L. Onerva. Rajalan kirjailijalaadussa on jotain samaa. Kysymys ei ole pelkästään vanhahtavasta kielestä. Ennemminkin kysymys on tavasta, miten kerronta rakentaa kuvaa keskushenkilön elämänkaaresta. Kovin psykologisen monipuolinen tämä kuva ei ole, ja alkujaan valittu kerrontapa jopa häiritseekin. Mutta taideteos on aina kokonaisuus, osiensa summa ja sitäkin enemmän. Niin on myös tämä teos. Luettuani teoksen loppuun asti päädyin siihen, että valittu kerrontatapa oli ainoa oikea tälle teokselle. Siksi myöskään nämä lnhan omista teksteistä otetut melko pitkät lainaukset eivät tuntuneet päälle liimatuilta, vaan nimenomaan tarpeellisilta. Inhan elämästä piirtyy itse asiassa aika tarkkanäköinen kuva. Miehen keskiössä on työ. Levoton veri vetää matkoille Karjalaan, Saksaan, Ranskaan ja jopa kreikkalaisille sotatantereille. Kulkua tehdään milloin polkupyörällä, milloin hevosilla tai laivoilla ja junilla. Inha on poikkeuksellisen ahkera. Ehkä siksikin, ettei hänellä ole muuta. Perhettä hän ei koskaan perusta. Mielestäni kirjaan valitut Inhan lainat ovat perusteltuja siksi, että ne avaavat lukijalle näkymän siitä työstä, mitä Inha elämässään teki. Jos jostain teosta hieman moittisin, niin nämä kerronnan muut fokalisaatiomuutokset olisi voinut toteuttaa jotenkin toisin. Kursiivilla korostetut tekstipätkät, joissa äänessä olevat vuorotellen kirjailijan veli, kirjailijan ihastuksen kohteet, ystävät, jne., ovat turhan osoittelevia ja kerronnallisesti jopa jotenkin kömpelöitä. Mietin jopa sitä, olisiko näitä tarvittu lainkaan.

Inhan elämä ansaitsi tulla kirjoitetuksi. Olen itse kuunnellut hänen matkakertomuksiaan ja miettinyt, kuinka taitava havainnoija hän on aina ollut. Sitä en tiennyt, että hänen viimeiset vuotensa rakentuivat psyykkisestä sairastelusta. Enkä myöskään sitä, että hän oli niin tuottelias kääntäjä. Jos hänen kuviensa ja tekstiensä arvoa eivät aikalaiset ymmärtäneet, jälkipolvista löytyy monta häntä arvostavaa.

Kustantajalle erityiskiitos arvostelukappaleesta.

Outi Hintikka

Edit 3.12.2015 10:15: Tekstistä korjattu kirjoitusvirheitä ja täydennetty toiseksi viimeistä kappaletta


 
Copyright 2010 Mikko Levo and Ina Westman. Powered by Blogger
Blogger Templates created by Deluxe Templates
Blogger Showcase