2. joulukuuta 2015

Kirjallinen myrsky vesilasissa

Tämän syksyn Finlandia-kirjallisuuspalkintoehdokkuus on poikkeuksellisesti synnyttänyt melko kiivan kirjallisuuskeskustelun. Ylen aamutelevisiossa kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen esitti kirjailija Panu Rajalalle kysymyksen taideteoksen tekijyydestä. Tai paremminkin hän ehdotti Rajalan uusimman teoksen Intoilija tekijämerkintöihin lisättäväksi I. K. Inhan nimen. Rajala luonnehti teostaan kollaasitekniikalla tehdyksi elämäkerta- ja dokumenttiromaaniksi. Rajalan mielestä kysymyksessä ei näin ollen ollut tasavertainen yhteistekijyys. Noin neljästäsadasta sivusta ehkä kymmenes on Inhan omaäänistä kerrontaa, loput Rajalan kerrontaa kohteena olevasta I. K. Inhasta.

Hyvää tässä keskustelussa on ollut se, että ylipäätään keskustellaan tekijänoikeuksista. Nykyisten videolainaamojen ja spotifyien aikakaudella moni unohtaa tekijänoikeuskysymykset kokonaan. Opiskelijoiden ja koululaisten vuoksi tarvitaan erityisiä tekstintunnistusohjelmia, jolla mahdolliset luvattomat kopioijat saadaan kiinni, poliisi jahtaa – jos kiireiltään ehtii – nettimaailman tekijänoikeuksia rikkovaa levitystoimintaa.

Toisaalta tämä on ollut myös aivan turha keskustelu: taidehan on aina varastamista, muuntelua ja toisintoa. Mikään taideteos ei synny tyhjästä, vaan se on aina suhteessa johonkin. Omalla seinälläni roikkuu virolaisen taidemaalarin toisinto Munchin Huudosta – aitoa en olisi seinälleni halunnutkaan. Kuitenkin kiinnostuin taulusta juuri siksi, että se oli kommentaari Munchin kuuluisalle työlle. Jopa draaman kaanonin kärkidramaatikko Shakespeare pyöritteli kilpaa aikalaisensa Marlowin kanssa samoja aiheita ja lauseita, joita aiemmat kirjailijat olivat jo käsitelleet.

Tästä taustasta kysymys Rajalan Intoilijan tekijyydestä tekijänoikeusnäkökulmasta on melko epäkiinnostava, mutta kirjallisuudentutkimuksellisesti se on kylläkin mielenkiintoinen. Toivon, että joku tutkija tähän kysymykseen jossain vaiheessa tarttuisikin. Itse luin teoksen juuri tästä syystä. Halusin selvittää, kuinka valittu kerrontaratkaisu tuo lisäarvoa. Vai tuoko lainkaan? Sitä en osannut pelätä, että teokseen liitetyt lainaukset Inhan omista teksteistä olisi laitettu kirjaan vain täytteeksi. Kirjailijalla itsellään riitti sanottavaa ja näkemystä useamman sadan sivun verran. Enkä myöskään osannut pelätä sitä, että Inhalta lainatut tekstit olisivat lähinnä koristeellisesti syventämässä kerrontaa. Mitään ei ole ikävämpää lukea kuin sellaista koristeltua tekstiä, joka pyrkii olemaan syvällisempää tai sivistyneempää kuin itse asiassa onkaan. Tällaista vaaraa tuskin on pitkän linjan kirjallisuudentutkijan kohdalla.

Mietin lukiessani, mitä lisäarvoa nämä Inhan omat tekstit teokselle antavat. Tuovatko ne moniäänisyyttä? Vai monipuolistavatko nämä I. K. Inhasta piirtyvää kuvaa? Näin yhdellä lukukerralla ne eivät mielestäni tee kumpaakaan. Ylipäätään henkilöhahmona Inha jää vähän ohueksi. Kerronta piirtää miehen levottomana kuljeksijana, jolla on Tehtävä – ja ei ole. Lapsuudenperhe, ystävyys- ja rakkaussuhteet jäävät melko pintapuolisiksi.

Lukijan on ymmärrettävä sijoittaa Rajalan kerrontatyyli omaan kontekstiinsa. Kerrontatavaltaan teos lähestyy vuosisadan alun, siis 1900-luvun, tapaa kuvata ihmissuhteita. Edellisen vuosisadan tendenssimäisyys on saanut väistyä. Uudet yhteiskuntaa monella tapaa muuttavat tuulet vaikuttavat myös taidekäsityksiin. Murtuvan sääty-yhteiskunnan airuiksi tulevat yliopistoväki ja usein yläluokkaisesta taustasta tulevat taiteilijat. Kirjailijoista tärkeimpiä olivat Leinon veljekset, Juhani Aho ja vaikkapa L. Onerva. Rajalan kirjailijalaadussa on jotain samaa. Kysymys ei ole pelkästään vanhahtavasta kielestä. Ennemminkin kysymys on tavasta, miten kerronta rakentaa kuvaa keskushenkilön elämänkaaresta. Kovin psykologisen monipuolinen tämä kuva ei ole, ja alkujaan valittu kerrontapa jopa häiritseekin. Mutta taideteos on aina kokonaisuus, osiensa summa ja sitäkin enemmän. Niin on myös tämä teos. Luettuani teoksen loppuun asti päädyin siihen, että valittu kerrontatapa oli ainoa oikea tälle teokselle. Siksi myöskään nämä lnhan omista teksteistä otetut melko pitkät lainaukset eivät tuntuneet päälle liimatuilta, vaan nimenomaan tarpeellisilta. Inhan elämästä piirtyy itse asiassa aika tarkkanäköinen kuva. Miehen keskiössä on työ. Levoton veri vetää matkoille Karjalaan, Saksaan, Ranskaan ja jopa kreikkalaisille sotatantereille. Kulkua tehdään milloin polkupyörällä, milloin hevosilla tai laivoilla ja junilla. Inha on poikkeuksellisen ahkera. Ehkä siksikin, ettei hänellä ole muuta. Perhettä hän ei koskaan perusta. Mielestäni kirjaan valitut Inhan lainat ovat perusteltuja siksi, että ne avaavat lukijalle näkymän siitä työstä, mitä Inha elämässään teki. Jos jostain teosta hieman moittisin, niin nämä kerronnan muut fokalisaatiomuutokset olisi voinut toteuttaa jotenkin toisin. Kursiivilla korostetut tekstipätkät, joissa äänessä olevat vuorotellen kirjailijan veli, kirjailijan ihastuksen kohteet, ystävät, jne., ovat turhan osoittelevia ja kerronnallisesti jopa jotenkin kömpelöitä. Mietin jopa sitä, olisiko näitä tarvittu lainkaan.

Inhan elämä ansaitsi tulla kirjoitetuksi. Olen itse kuunnellut hänen matkakertomuksiaan ja miettinyt, kuinka taitava havainnoija hän on aina ollut. Sitä en tiennyt, että hänen viimeiset vuotensa rakentuivat psyykkisestä sairastelusta. Enkä myöskään sitä, että hän oli niin tuottelias kääntäjä. Jos hänen kuviensa ja tekstiensä arvoa eivät aikalaiset ymmärtäneet, jälkipolvista löytyy monta häntä arvostavaa.

Kustantajalle erityiskiitos arvostelukappaleesta.

Outi Hintikka

Edit 3.12.2015 10:15: Tekstistä korjattu kirjoitusvirheitä ja täydennetty toiseksi viimeistä kappaletta


0 kommenttia:

Lähetä kommentti

 
Copyright 2010 Mikko Levo and Ina Westman. Powered by Blogger
Blogger Templates created by Deluxe Templates
Blogger Showcase