27. tammikuuta 2016

Kameleontti, katalyytti, kumppani

Mitäpä uutta sanottavaa enää tässä vaiheessa olisi David Bowiesta! Bowie on kuollut, yhdeksäs planeetta on löydetty, Blackstar on kiivennyt Billboardin albumilistan ykköseksi. Kirjoituksissa on käsitelty Bowien vaikutus lukemattomiin muusikoihin, bändeihin ja genreihin, vaikutteet jotka näkyvät muodissa ja lavaesiintymisessä ja moninaisten artistien roolihahmojen käytössä. On puhuttu siitä, kuinka tärkeä Bowie on ollut useammalle sukupuoli-identiteettiään etsivälle sukupolvelle. 

Bowie esiintyi niin Bing Crosbyn, Marc Bolanin kuin Freddie Mercurynkin kanssa, musiikintekoon Bowien rinnalla ja seurassa osallistuivat eri yhteyksissä mm. Brian Eno, Iggy Pop ja John Lennon. Kaikki tämä ja paljon muuta on sanottu.

Mutta sittenkin. David Bowie, jonka Starman pysähdytti jo seitsemänvuotiaan tyllerön, kun biisi soi isän äänittämältä kelanauhalta. Matka Starmanista Blackstariin on juuri minun muistini mittainen: lapsuuden haaleisiin 70-luvun valokuviin sekoittuvat muistot seuraavista albumeista.

Oman elämäni käännekohtia oli vuosi 1983, jolloin olin ensimmäistä kertaa Maailmalla, au pairina Manchesterissä. Samana vuonna ilmestyi Bowien kasarimenoksi tyylikäs Let’s Dance -albumi ja rooli vaikutuksen tehneessä Merry Christmas Mr. Lawrence -elokuvassa. Jo 80-luvun alusta on peräisin Ashes to Ashes, eikä aikansa kallein video vieläkään vaikuta säälittävältä. 

Näin summasin Bowien Omat levyt -listallani Kirjastot.fi:ssä joskus 2000-luvun alussa:

"David Bowie: Hunky Dory / Young Americans / Brian Eno –albumit Low, Heroes ja Lodger. – Bowien tuotannosta on vaikea nostaa esiin yhtä ainoaa levyä. Vaikka Ziggy-albumin Starmanin muistankin lapsuusvuosilta, varsinaisesti löysin Bowien 80-luvun alussa. Tyylilajit vaihtuvat uran aikana, mutta tulkinta ja koukut säilyvät. Muutamat kappaleet saavat mielentilasta riippumatta aina kyynelehtimään ja yksi niistä on Bowien Young Americans –levyn Wild is the Wind. Hunky Dorylla puolestaan on ihania rallatuksia kuten Changes tai Oh! You Pretty Things ja Lodgerin African Night Flight on oudon hypnoottinen höpötys.” 

Lempibiisien lista on muuttunut vuosien varrella, mutta Wild is the Wind on edelleen takuuvarma itkubiisi. 

Ylivoimaisessa cooliudessaankaan Bowie ei silti vaikuttanut kompastuvan katu-uskottavuuteensa, vaan itseironia, nokkeluudet ja jonkinlainen lämmin inhimillisyys huokuu musiikista ja esiintymisistä, silloinkin kun aiheet ovat (kuoleman-)vakavia. 

Kiitos ja kumarrus, halauskin, lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän sankarille.  

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

 
Copyright 2010 Mikko Levo and Ina Westman. Powered by Blogger
Blogger Templates created by Deluxe Templates
Blogger Showcase